Näyttelijä Johannes Holopainen mietti pitkään, mikä hänen ja vanhempien väleissä kaihersi. Viimein hän rohkaisi mielensä ja otti asian puheeksi. Siitä tuli pitkä ja puhdistava keskustelu.
Miksipä ei? Johannes Holopaista, 37, oli aiemminkin kosiskeltu Tanssii tähtien kanssa -ohjelmaan, mutta vasta nyt aika tuntui olevan kypsä. Parin viime vuoden ajan hän on aistinut liikettä pinnan alla, voimistuvaa kuohuntaa. Jokin uusi on tehnyt tuloaan.
Tähän asti Johannes on nähty julkisuudessa lähinnä roolihahmoina: Tuntemattoman sotilaan Kariluotona, Kaikki synnit -draaman rikostutkijana, Lahti 2001 -sarjan Mika Myllylänä.
”Olen näyttelijä ja rakastan työtäni, mutta viime aikoina olen sisäistänyt, ettei se ei ole koko minuuteni. Nyt tuntui siltä, että voin lähteä tanssikisaan omana itsenäni, ihan vaan Jomppena”, hän sanoo.
Tanssimisesta Johannes on tykännyt aina. Michael Jackson ja Queen-yhtyeen Freddie Mercury olivat ensimmäiset idolit. Kun Another One Bites the Dust tai Smooth Criminal kajahti soimaan koulun diskossa, tuli kiire tanssilattialle. Moonwalk ja muut muuvit oli otettu haltuun, ja liikkuminen musiikin tahtiin tuntui kehossa makealta.
Hitaiden tanssiminen tyttöjen kanssa tosin jännitti.
”Fyysinen läheisyys oli selittämättömällä tavalla magneettista ja polttavaa. Olan yli näytettiin tsemppiä kavereille, kun uskallettiin.”
Nyt Johannes on vetänyt tangoa, valssia ja quickstepia sunnuntai-iltaisin miljoonayleisön edessä. Huolellinen valmistautuminen teatteriesitystä, televisiosarjaa tai elokuvaa tehdessä tähtää siihen, että h-hetkellä pystyy rentoon suoritukseen. Näyttelijätausta on auttanut luottamaan hetkeen myös TTK:ssa.
Ensi tahtien soidessa Johanneksen mieli on usein täysin tyhjä. Tuntuu, että kaikki opittu on haihtunut muistista. Silloin on vain tunnistettava ja hyväksyttävä pintaan nousevat tunteet ja luotettava.
”Mokaamisen pelko jähmettää, siitä pitää uskaltaa mennä läpi. On täysin ok jännittää. Kun ei yritä kontrolloida todellisuutta ja ohjata sitä jonkin ennalta määrätyn tarinan mukaiseksi, voi olla aidosti läsnä hetkessä ja oppia jotakin.”
TTK kokoaa Johanneksen mukaan suomalaiset televisioiden ääreen kuin iltamiin. Liikkeen ja musiikin kautta esiintyjät tuovat esiin ja yhdessä jaettavaksi jotakin omasta sisimmästään.
”Tanssi opettaa olemaan lähellä toista. Se lienee lopulta suurin oppi myös elämässä.”
Tässä jutussa Johannes kertoo kolmesta isosta käännekohdastaan.
Lue myös: Tätä Johannes Holopainen odottaa eniten Tanssii tähtien kanssa -kisasta | Anna.fi
Mannerlaatat repesivät jalkojen alla
”Kolmannella luokalla äidinkielenopettaja kannusti meitä oppilaita laatimaan omia esityksiä. Syntyi ’Maailman ensimmäinen Tsaukkitaukki’, näytelmä varkaiden käsiin joutuvasta arvokkaasta irtokarkista. Ideoimme ja improvisoimme käsikirjoituksen ja ohjauksen, minä esitin tapausta tutkivaa komisario Porkkananenää.
Hetkeksi luokkahuone muuttui kuin toiseksi maailmaksi, yleisö reagoi ja nauroi. Muistan yhä sen tuoman hyvän olon tunteen – kuin sokeria olisi kulkenut suonissa. Esityksen jälkeen lavasteita purkaessa koin kirkkaan oivalluksen: minusta tulisi näyttelijä!
Olen tavattoman kiitollinen, että vuosia myöhemmin pääsin päämäärääni. Ennen kaikkea iloitsen siitä sisäisestä vahvistuksesta, joka on valaissut askeliani matkan varrella.
TTK-taipaleen aikana minulta on usein kysytty, olenko kilpailuhenkinen. Kilpailutilanne voi auttaa keskittymään tekemiseen ja tarjota maaperän kasvulle, mutta se voi tarkoittaa myös armottomuutta. Tunnistan olleeni armoton itseäni kohtaan.
Omanarvontuntoni on ollut sidoksissa ammattiini. Olen halunnut tehdä työni hyvin ja kasvaa sen kautta. Se on näkynyt muun muassa perusteellisessa perehtymisessä rooleihin.Jossakin vaiheessa ilo alkoi peittyä muiden tunteiden alle ja työ uuvuttaa. Olin vaarassa palaa loppuun.
Toissa keväänä elämässäni tapahtui suuria muutoksia – kuin mannerlaatat olisivat revenneet jalkojen alta. Lähdin Sotilaspoika-monologin kanssa kiertueelle Intiaan ja sen jälkeen vaeltamaan Himalajalle. Seikkailu oli opettavainen. Tulin tietoiseksi siitä, että yritin paeta ulos pyrkiviä tunteita.
Vuoriston ohuessa ilmanalassa minulle konkretisoitui hidastamisen tärkeys. Jos ajatus alkoi harhailla menneessä tai tulevassa ja kävelytahti kiihtyi, happi kirjaimellisesti loppui. Oli pakko keskittyä tähän hetkeen ja hengitykseen, edetä askel kerrallaan.
Kotiin palattuani tunsin olevani uusi ihminen vanhassa kotelossa. Aavistin, että muutos on tulossa, mutten tiennyt vielä, millainen. Hiihdin vain eteenpäin, vaikka sisäinen ääni kehotti hiljentämään tahtia. Lopulta keho puuttui peliin: oikea polvi meni rikki. Oli pakko pysähtyä.
Samalla päättyi parisuhde ja minun oli kohdattava traumani. Toipilaana se versio, jonka olin itsestäni vuosien varrella rakentanut, mureni pois. Suru opetti, että vanhan toistaminen ei enää yksinkertaisesti ollut mahdollista.
Aloin kuoria esiin oikeaa, autenttista minää. En halunnut enää tarjoilla paranneltua versiota itsestäni hylätyksi tulemisen pelossa. Olen viimein opetellut hyväksymään ja rakastamaan kaikkia puoliani – mikä on eri asia kuin itserakkaus.
Itsetutkiskelun myötä myös näyttelijän työ tuntuu uudelta. Pankkiryöstäjä Jorma Takalasta kertovan Räjähdyspiste-sarjan luomisprosessi oli sellainen, ettei repliikkejä tarvinnutkaan opetella ulkoa sanasta sanaan. Menin paikalle aukinaisena: katsotaan, mitä tämä kohtaus haluaa olla.
Yllätyin välillä itsekin reaktioistani. Tunsin samankaltaista vapautta ja iloa kuin lapsena Tsaukkitaukkia tehdessämme.”
Keskustelu vanhempien kanssa puhdisti välit
”Pitkään mietin, miksi isän käytös ärsytti minua toisinaan niin kovasti. Ja miksi välillä tuntui, ettei äiti ymmärrä minua ollenkaan. Vasta hiljattain tajusin, että kyse on ylisukupolvisista traumoista,
Molemmat vanhempani ovat sotaveteraanien lapsia. Kotoaan he saivat sellaisen mallin, että tunteita, varsinkaan hankalia, ei näytetä. Kun perheissä ei ollut työkaluja käsitellä sodan aiheuttamia kolhuja, niistä vaiettiin ja ne pyrittiin unohtamaan. Mutta siellä ne ovat olleet, pinnan alla.
Lapsena tunsin jääväni vihani, suruni ja häpeäni kanssa yksin. Vihan ilmaiseminen on kuitenkin tärkeää: se voi ohjata toimimaan oikein, puolustamaan muita ja omia rajojaan.
Vetäydyin usein oma-aloitteisestikin mielikuvitusmaailmoihin ja vietin tuntikausia yksin huoneessani seikkailemalla Hämähäkkimiehen, Batmanin ja dinojen kanssa. Pehmoleluista rakkain oli äidin ompelema froteinen kissa. Rutistelin kattia niin paljon, että se oli painunut keskeltä litteäksi.
Lelut olivat minulle todellisia, eläviä olentoja. Kai ne loivat turvallisuudentunnetta. Jos jokin pehmoeläimistä putosi vahingossa sängyn alle, asettelin sen vanhan nallen syliin terapiaan. Iltaisin toivottelin jokaiselle erikseen: Hyvää yötä, Niisku! Hyvää yötä Ugabuga! Hyvää yötä, Kissa!
Nukkumaan käydessä mielen valtasi välillä puristava kuolemanpelko. Mitä tapahtuu, kun vanhemmat kuolevat? Millaista on, kun minua ei enää ole? Onko vain pimeää ja tyhjää ikuisesti? Elämä oli – ja on – niin ihanaa, etten halunnut suostua ajatukseen sen loppumisesta.
Perheessämme on aina urheiltu paljon. Äitini Irja toimi fysioterapeuttina ja pelaa jalkapalloa, hän on nelinkertainen suomenmestari HJK:ssa.
Isäni Juha Matti jäi äskettäin eläkkeelle Laajasalon opiston rehtorin virasta ja harrastaa jääkiekkoa. Lapsuudessani hän työskenteli urheiluselostajana Yleisradiossa ja teki monen viikon kisareissuja. Oli kiva kuunnella isän ääntä radiosta, mutta muistan myös ikävöineeni häntä kovasti.
Jokin aika sitten otin viimein vanhempien kanssa puheeksi lapsena täyttämättä jääneet tarpeet. Keskustelu oli yksi elämäni vaikeimpia, mutta siitä tuli puhdistava kokemus.
Enää meidän ei tarvitse arvailla toistemme ajatuksia eikä projisoida omia tunteita muihin. On uskomatonta, miten asiat voivat muuttua, kun uskaltaa luottaa ja avata suunsa.
Olin suojannut itseäni kielteisyydellä: eivät ne kuitenkaan ymmärrä. Mutta vanhemmat kuuntelivat ja ymmärsivät. Nykyään he ovat parhaimpia ystäviäni. Suhde vanhempiin vaikuttaa myös siihen, miten suhtaudun itseeni.”
Lue myös: Näyttelijä Aimo Räsäsen poika on kiekkoilija Aapeli Räsänen – Kotiliesi.fi
Merkitys ei tule saavutuksista
”Ensimmäistä kertaa lähdin yksikseni reissuun kaksikymppisenä. Muuta suunnitelmaa ei ollut kuin paluulento Ateenasta kuuden viikon päästä. Ruotsinlaivan hytissä levitin Euroopan kartan ja ympyröin kohteita: Pariisi, Berliini, Rooma, Amsterdam…
Matkalukemisena oli reppureissaajista kertova romaani The Beach, ja Kreikan saaristosta löysin vähän samanhenkisen yhteisön.
Matkan viimeisenä iltana kapusimme uusien ystävien kanssa saaren korkeimmalle huipulle. Sinne meidät johdatti paikallinen musta labradorinnoutaja, maaginen sielu, joka vain liittyi porukkaan ja jotenkin tiesi, minne olimme menossa. Ylhäällä katselin tähtien alla nukkuvia naapurisaaria ja tunsin päässeeni perille. Nyt voisin rauhassa palata kotiin. Sittemmin sisäinen seikkailijani on usein ajanut minua maailmalle.
Lähdin 2017 apurahan turvin opiskelemaan näyttelijäntyön kursseille Los Angelesissa. Myöhemmin olen käynyt kursseja myös Lontoossa ja esiintynyt teatterifestivaaleilla Edinburghissa. Kansainväliset roolit kieltämättä kiinnostavat. Toisaalta, ihan yhtä hienoa on kuvata televisiosarjaa Tampereella. Tärkeintä on työn sisältö ja se, keiden kanssa sitä tekee.
Näyttelijä Jim Carrey, jota olen ihaillut lapsesta saakka, on sanonut, että kunpa kaikki saavuttaisivat unelmansa. Silloin he ymmärtäisivät, että saavutukset sinänsä eivät tuo onnea.
Onni ei ole tuolla jossain. Elämän kauneus avautuu, kun voi olla läsnä tässä hetkessä kiinnittymättä menneeseen tai tulevaan.
Tuo ajatus konkretisoitui viimeisessä keskustelussa, jonka kävin vanhimman setäni kanssa hänen ollessaan saattohoidossa. Puristimme toisiamme kädestä ja kiitimme kaikesta yhdessä jaetusta. Setäni oli se, joka aina kokosi suvun yhteen.
Olen läheinen vanhempieni kanssa, mutta kyllä minä haaveilen omastakin perheestä. Uskon, että omat lapset ovat parhaat tyypit, joita koskaan voi kohdata. Tietysti toivon myös kumppania, jonka kanssa saan olla oma itseni ja kasvattaa lapsia rakkaudessa.
Mutta tässäkään asiassa ei tarvitse kiirehtiä. Tunnen olevani matkalla, jossa en halua skipata yhtäkään askelta.”
Johannes Holopainen, 37
Työ: Näyttelijä.
Asuu: Kerrostalossa Helsingissä.
Perhe: Vanhemmat, isoveli ja pikkusisko perheineen.
Ajankohtaista: Osallistuu Tanssii tähtien kanssa -kisaan, esiintyy tv-sarjassa Jään vangit sekä Syke-elokuvassa, ensi-ilta 14.11.
Juttu on julkaistu Annassa 45/2025.
Sinua voi kiinnostaa myös:
-
Nämä suomalaisnäyttelijät loistavat ulkomailla – nykyään listalla myös alle nelikymppisiä tähtiä
-
Lotta Hintsa haasteistaan vuorikiipeilijänä: ”Kiipeillessä ei ole varaa päästää paniikkia päälle”
