Kolumni|Sanna Marinilla on inspiroiva tarina. Hänen omassa kirjassaan on toinen kärki.
Kirjoittaja on HS:n Kuukausiliitteen esihenkilö.
Entinen pääministeri Sanna Marin julkaisi kansainvälisille markkinoille kirjan Toivo on tekoja. Se on omistettu ”tytöille, jotka muuttavat maailmaa”. Tällä viestillä on julkaistu pinoittain kirjoja inspiroivista naiselämäkerroista voimauttaviin iltasatuihin.
Kirjan kärki on odotettu ja ilmiselvä. Se on tarina nuoresta naisesta, joka ei mahdu poliitikoille varattuun harmaiden pukumiesten lokeroon ja joutuu seksistisen median riepoteltavaksi.
Sama näkökulma on valittu viime aikoina monen menestyneen naisen tarinaan. Esimerkiksi takavuosien suosikkiyhtyeet PMMP ja Nylon Beat ovat kertoneet kokemuksensa julkisuudesta omin sanoin.
Siihen myös Sanna Marinilla on täysi oikeus. Niin hän vastasi myös Helsingin Sanomien haastattelussa toimittaja Marko Junkkarille, joka kysyi, eikö ole epäloogista, että Marin toivoo yksityisyyttä, mutta avaa kirjassa avoimesti esimerkiksi avioeronsa syitä. Marinin mukaan hänellä on ”oikeus kertoa oma tarinansa pääministerinä, oma tarinansa poliitikkona, oma tarinansa ihmisenä”. Näin toki on, mutta mitään yksinoikeutta tarinaansa ja sen tulkintaan hänellä ei sentään ole.
Tässä siis toinen tulkinta: Sanna Marinin suhde mediaan oli pääministeriaikoina asiallinen ja napakka. Vaikka Marin oli nuori naispoliitikko, media kohteli häntä ajoittain jopa valtiomiesmäisempänä hahmona kuin edeltäjiään. Ei Marinin yli kävelty.
Yksi syy tähän oli koronaviruspandemia. Kriisi kesytti median joksikin aikaa vallan vahtikoirasta tunnolliseksi raportoijaksi. Haastattelut muuttuivat arvovaltaisiksi suoriksi lähetyksiksi, joissa puhujapöntössä seissyttä Marinia kuunneltiin hartaasti. Median ja pääministerin väliin rakentui liiankin kunnioittava hajurako, vaikka kansalaisten perusoikeuksia rajattiin ennennäkemättömästi.
”
Marinissa on ristiriitaa, joka kiehtoo.
Toinen syy oli Marinin persoona. Monet kokeneet politiikan toimittajat ovat sanoneet, että Marinia jopa hieman jännitettiin. Jos Matti Vanhasta, Juha Sipilää tai Jyrki Kataista hätyyteltiin häpeilemättä eduskuntatalossa, Mariniin saatettiin pitää varovaisempaa etäisyyttä. Ehkä syynä oli myös Marinin ympärille yhtäkkiä ilmestynyt taikapöly. Poliitikot ovat toimittajille arkista peruskauraa ja suhteet pääosin mutkattomat. Yhtäkkiä hihasta pitikin vetää kansainvälistä supertähteä.
Marinin kirjassa kansainvälisille lukijoille maalataan kuva pääministeri-instituutiota ravistelevasta nuoresta naisesta, joka haluaa vain tanssia tyttöjen ja homojen riehakkaissa mutta viattomissa bileissä. Sekin kuva on varmasti osittain totta.
Suomalaisen median edessä on kuitenkin nähty jämäkkä ja jopa autoritaarisen oloinen poliittinen johtaja, jolla ei tuntunut olevan minkäänlaista ongelmaa kantaa pääministeri-instituutiota ja sen paineita.
Ehkä jälkimmäisestä imagosta voi olla vaikeaa kirjoittaa kaikkein ilmiselvintä inspiraatiotarinaa. En siksi ihmettele, että Marinin kirjaa on Yhdysvalloissa jo ehditty arvostella latteudesta. Amerikkalaisilla markkinoilla vallanpitäjänaisten voimauttavilta kirjoilta odotetaan toisenlaista ääntä: lämmintä, huumorintajuista ja henkevää.
Mutta Marinissa on ristiriitaa, joka tekee hänestä kiehtovan. Siitä hän kertoo kirjassaan itsekin. Marin ei ole luonnostaan sosiaalisesti taitava vaan suoraviivainen, asiakeskeinen, arvonsa tietävä ja joskus jopa tyly. Hänen säkenöivimmät hetkensä politiikassa ovat olleet kansainvälisen mediapaineen alla: hän on osannut olla kova ja tiivistää.
Ei Marin ole todellakaan mikään Michelle Obama. Pikemminkin mieleen tulevat Jussi Halla-aho ja Anna Kontula, jotka ovat viime aikoina kertoneet samantyyppisistä persoonan haasteista.
Sanna Marin ei aina mahtunut nuorelle naiselle tyypilliseen lokeroon, koska hän otti reippaasti valtaa, pelasi rohkeasti poliittisia pelejä, ei pehmentänyt viestiään eikä pyydellyt anteeksi. Se ei ole lämmittävä iltasatu, mutta se kyllä inspiroi.