Passiiviset sijoitusstrategiat ovat voittaneet markkinaosuutta aktiivisesti hoidettujen rahastojen kustannuksella jo vuosikymmeniä, ja kehitys on ollut voimakkainta pienyhtiörahastoissa. Tällä hetkellä 62 prosenttia niistä on passiivisia Yhdysvalloissa, kun vastaava osuus oli 40 prosenttia vuonna 2014. Suuriin yhtiöihin sijoittavissa rahastoissa osuus on toiseksi korkein, 58 prosenttia, ja keskisuuriin sijoittavissa rahastoissa 44 prosenttia.
Historiallinen data osoittaa johdonmukaisesti, että pienyhtiörahastonhoitajat ovat onnistuneet vertailuindekseihinsä nähden huomattavasti paremmin kuin keskisuuriin ja suuriin yhtiöihin sijoittaneet rahastonhoitajat.
Yli puolet Yhdysvaltain markkinoille sijoittavista pienyhtiörahastonhoitajista on voittanut vertailuindeksinsä viimeisen 20 vuoden aikana – suurten yhtiöiden sarjassa vain noin 13 prosenttia on yltänyt samaan.
Miksi pienyhtiöissä syntyy alfaa?
Yksi keskeinen syy on markkinoiden tehottomuus. Pienyhtiömarkkina on rakenteellisesti vähemmän tehokas kuin suurten yhtiöiden kenttä, mikä tarkoittaa, että osakkeita hinnoitellaan useammin väärin. Tämä luo mahdollisuuksia löytää aliarvostettuja yhtiöitä – erityisesti silloin, kun analyytikkoseuranta on vähäistä ja informaatio epätäydellistä.
Sarjat eroavat toisistaan myös vertailuindeksien kilpailullisuuden osalta. Pienyhtiöindeksin voittaminen on helpompaa kuin indeksien “Ferrarin”, S&P 500:n. Otetaan esimerkki laatua painottavasta salkunhoitajasta – laatustrategia on toiminut hyvin molemmissa kokoluokissa viime vuosikymmeninä. Pienyhtiöissä vertailuindeksinä on Russell 2000, ja jo pelkkä tappiollisten yhtiöiden (yli 40 % indeksin yhtiöistä) suodattaminen pois voi parantaa pitkän aikavälin tuottoa merkittävästi. Suurten yhtiöiden kentässä vertailukohtana on S&P 500: samalla tavoin laadullisesti suodatettu salkku seuraa indeksiä melko tarkasti – Magnificent 7 -yhtiöt ovat laadukkaita yhtiöitä – ja häviää sille todennäköisesti kulujen jälkeen.
Pienyhtiömarkkinan rakenteellinen tehottomuus on seurausta myös käytännön rajoitteista. Monet institutionaaliset sijoittajat eivät voi omistaa pienimpiä, vähemmän likvidejä yhtiöitä salkkujen koon ja riskinhallintarajoitusten vuoksi. Tämä luo epäsymmetrian: parhaat mahdollisuudet syntyvät juuri siellä, missä suurimmat pääomat eivät voi toimia.
Ehkä merkittävin syy pienyhtiömarkkinan tehottomuuteen on se, että analyytikkoseuranta on siellä johdonmukaisesti kevyempää kuin suurissa tai keskisuurissa yhtiöissä. Pientä yhdysvaltalaista pörssiyhtiötä seuraa keskimäärin kuusi analyytikkoa, kun keskisuurilla määrä on 17 ja suurilla 30 – suhde, joka on pysynyt lähes muuttumattomana vuodesta 1999.
Vähemmän seuratuissa yhtiöissä salkunhoitajien ja sijoittajien on tehtävä enemmän omaa analyysiä ja muodostettava itsenäinen käsitys tulevaisuuden näkymistä. Tämä johtaa siihen, että markkinoilla on useampia näkemyksiä ja suurempi hintavaihtelu – mikä puolestaan luo otollisen ympäristön alfalle.
Lisäksi monet pienet yhtiöt ovat kasvuyrityksiä, jotka kehittävät täysin uusia tuotteita tai liiketoimintamalleja. Niiden tulevaa kysyntää ja potentiaalia on vaikeampi arvioida, mikä lisää väärinhinnoittelun riskiä – ja samalla mahdollisuutta. Sijoittajat, jotka tunnistavat kasvun varhaisessa vaiheessa, voivat saada huomattavia tuottoja, kun markkinat vähitellen heräävät samaan.
Pienyhtiöiden kohdalla myös sijoittajakäyttäytyminen korostaa tehottomuutta. Institutionaaliset sijoittajat välttelevät usein epälikvidejä yhtiöitä, mikä johtaa huomion keskittymiseen suuriin nimiin. Tämä luo niin sanotun attention gapin – tiedon ja kiinnostuksen puutteen – jota aktiivinen sijoittaja voi hyödyntää. Käyttäytymistaloustieteen mukaan markkinat ylireagoivat usein uutisiin, ja pienyhtiöissä nämä liikkeet voivat olla erityisen voimakkaita.
Mahdollisuus yksityissijoittajalle
Pienyhtiömarkkina ei ole vain tehottomampi, vaan siellä on myös määrällisesti enemmän yhtiöitä, joilla on edellytyksiä joko ali- tai ylituottoon. Tämä johtuu yksinkertaisesti siitä, että pienyhtiöitä on paljon enemmän kuin keskisuuria tai suuria – ja joukossa on sekä piileviä helmiä että riskialttiita pettymyksiä.
Lisäksi tuottoerot vahvojen ja heikkojen yhtiöiden välillä ovat suurempia, mikä tarjoaa salkunhoitajille – ja myös yksityissijoittajille – mahdollisuuden saavuttaa ylituottoa, jos he onnistuvat tunnistamaan voittajat ajoissa.
Näin ollen pienyhtiökenttä tarjoaa mahdollisuuden osakepoimijalle: markkinoiden heikompi tehokkuus tarkoittaa, että huolellinen analyysi ja kurinalainen prosessi voivat palkita korkeampina tuottoina.
Mistä lähteä liikkeelle? Pienyhtiöuniversumi on erityisesti Yhdysvalloissa valtava – oikean yhtiön löytäminen voi tuntua neulan etsimiseltä heinäsuovasta. Käytännöllinen tapa aloittaa on kaventaa universumia kvantitatiivisilla kriteereillä, kuten arvostustasolla, kannattavuudella ja osakkeen momentumilla. Sen jälkeen sijoittaja voi joko hajauttaa varat jäljelle jääneiden yhtiöiden kesken tai rajata joukkoa edelleen huolellisella fundamenttianalyysilla.
Yksityissijoittajan etu on ketteryys – toisin kuin suuret instituutiot, yksityissijoittaja voi sijoittaa pienempiin, vähemmän likvideihin yhtiöihin, joissa informaatio on hajanaisempaa ja markkina-arvostukset voivat vääristyä. Tämä yhdistettynä pitkäjänteisyyteen ja systemaattiseen sijoitusprosessiin voi muodostaa aidon kilpailuedun.
On kuitenkin tärkeää muistaa, että pienyhtiösijoittaminen vaatii kärsivällisyyttä ja kykyä sietää volatiliteettia. Kurssiliikkeet voivat olla nopeita ja jyrkkiä, ja lyhyellä aikavälillä markkina voi palkita sattumanvaraisesti. Pitkä sijoitushorisontti, selkeä strategia ja hajautus ovat siksi keskeisessä asemassa.
Artikkelin datan lähteet: eVestment ja Factset.