Olitpa seurannut Bloodred Hourglassia demo-ajoilta, vuonna 2012 julkaistulta debyytiltä tai bändin myöhemmistä vaiheista asti, olemme varmasti yhtä mieltä siitä, että vuosikymmenen taitteessa bändille tapahtui jotain.

Godsend (2019) ja Your Highness (2021) olivat yhtä aikaa askelia melodisempaan ja raskaampaan suuntaan, kunnes How’s the Heart (2023) vei bändin täysin häpeilemättömän tarttuvuuden vielä ihan eri ulottuvuuteen.

Mikä selittää tämän, laulaja Jaredi Koukonen?

– Tottakai se muutti paljon asioita, kun se kaveri, joka oli säveltänyt koko bändin tuotannon siihen asti, poistui kuvioistamme, Jaredi sanoo ja viittaa tällä kitaristi Antti Nenoseen, joka lähti eri teille bändistä vuonna 2019.

– Your Highness -albumilla me oltiin uudenlaisen haasteen edessä, mutta yhtäkkiä tilanne olikin se, että meillä oli bändissä neljä säveltäjää. Yhden miehen visio korvautui neljän miehen visiolla. Samalla me alettiin tehdä asioita enemmän yhdessä, mikä toi tähän tekemiseen ihan uudenlaista yhteisöllisyyttä ja erilaista bändimeininkiä.

Musiikkihistoria tuntee bändejä, jotka ovat yhden luovan hahmon luotsaamia. Yhtälailla aina on ollut olemassa bändejä, jotka tekevät kaiken yhdessä. Bloodred Hourglass on saanut kokea molemmat mallit.

– Tässä Bloodread Hourglassin nykyajassa meille on ollut tärkeää se, että jokainen saa esittää mielipiteensä ja koska voimme tehdä näin, musiikki on yhteisen tekemisen summa ja se motivoi kaikkia ihan eri tavalla, Jaredi sanoo.

– En ota mitään Antilta pois. Antti teki valtavan duunin säveltäessään meille levytolkulla biisejä. Mutta kyllä meidän bändin vahvuus on tätä nykyä siinä, että useampi tekijä tarkoittaa monipuolisempaa jälkeä. Samalla kun mekin ollaan tässä kartutettu kokemusta, niin ehkä meille on kehittynyt sellainen rohkeus kokeilla ihan mitä ikinä mieli tekee.

Ajatusjono saa Jaredin taivastelemaan sitä, että bändin ensimmäisistä demoista on aikaa jo parikymmentä vuotta.

– Kun on näin kauan hakannut päätä seinään, niin ei tarvitse enää todistella mitään, eikä meillä ole oikeastaan minkäänlaisia paineitakaan. Meillä on kieltämättä myös todella kova itseluottamus tähän omaan tekemiseen.

– Meillä on luotto siihen, että me pystytään tekemään hyviä levyjä. Ei me tehdä paskaa. Joskus tehdään outoja kokeiluja, eikä kaikki tykkää niistä, mutta me pelataan omaa peliä. Jos metalli olisi NHL:ää, me oltaisiin kaudesta toiseen pistepörssissä kärkisijoilla. Siltä meistä ihan oikeasti tuntuu tässä meidän omassa pelissä. Me tiedetään mitä tehdään, ja tykätään siitä.

Koukussa adrenaliiniin

Tämän vuoden alussa Bloodred Hourglass kiersi ruotsalaisen The Halo Effectin kanssa. Se koostuu In Flamesin entisistä jäsenistä. Bändillä on myös keulillaan muuan Dark Tranquillityn Mikael Stanne, joka on yksi välittömimmistä laulajista lajissaan.

Tällainen lämppäripesti ei ole helppo. Kokeneita veteraaneja, laulajana karismaattinen hahmo. Merkillepantavaa onkin juuri se, että Jaredi ja Bloodred Hourglass ottivat keikkapaikat täysillä haltuun. Siis aivan mielettömällä vimmalla.

– Huomattiin monilla keikkapaikoilla aikamoista liikehdintää yleisössä ja meille tultiin jopa sanomaan keikkojen jälkeen, että rundilla oli kaksi kovaa bändiä, mutta ne soittivat väärinpäin, mikä oli aika siistiä, laulaja hehkuttelee.

– Meillä on se etu puolellamme, että melodisemman matskun ohella meillä on valikoimassamme myös todella raakaa ja raskastakin kamaa, toisin kuin joillakin pidemmän linjan melodeath-bändeillä. Se on sellainen hyvä valtti, että saadaan settiin mukaan monipuolisuutta, voidaan huudattaa jengiä, mutta toisaalta taas pyörittää sitä pittiäkin.

Kaikkein tärkeintä on nauttia siitä mitä tekee. Myös Bloodred Hourglassin tapauksessa. Bändi kun ei varsinaisesti nosta palkkaa tekemisistään. Ei levyistään, eikä edes tällaisista astetta komeammista lämppärirundeista.

– Muodollinen määrä Teostoja ja sellaisia kilahtaa tilille sillon tällöin, mikä on ihan kiva lisä, mutta koen että meidän kohdalla on ollut tavallaan jopa hyvä asia, että tämä on ollut meille harrastus eikä pakollinen työ, Jaredi pohtii.

– Tietysti nuorena wannabe-rokkitähtenä tavoite oli se, miten siistiä olisi, kun ei tarvitsisi tehdä mitään muuta kuin musiikkia, mutta kyllä tämä elämä vaatii muitakin ponnisteluja kuin pelkkää rundaamista ja musan tekemistä.

– Nälkä kuitenkin kasvaa syödessä. Muistan vielä, kun mietin että jos meillä olisi 100 000 kuukausittaista Spotify-kuuntelijaa, niin SITTEN me oltaisiin oikea bändi. Nykyään ajattelen, että miksei niitä voisi olla miljoona? Että SITTEN me oltaisiin oikea bändi. Joskus haaveilin, että pääsisipä Tuskaan soittamaan. Nyt taas mietin, että miksei päästä päälavalle?

Jaredi sanoo kuitenkin oppineensa nauttimaan hetkestä. Nuorempana kiikarit osoittivat aina eteenpäin ja rundeista ilon irti ottaminenkin saattoi toisinaan hieman unohtua, vaikka niillä kaikkensa annettiinkin.

– Ekalla Euro-rundilla oli jotenkin niin tiloissa, että kun sieltä palasi kotiin, niin pystyi vaan tuijottamaan seiniä. Siinä ei osannut pysähtyä. Mietin vain, että tätäkö tämä on. Että miten päin tässä pitäisi olla?

– Huomasin nopeasti, että ne tunteiden vuoristoradat on todella rajuja. Ne adrenaliinin kyllästämät kliimaksit lavalla ovat niin kovia, että kotiin saapuessa ja paikalleen asettuessa meinaa iskeä todella alakuloinen, fiiliksetön olo.

– Se on ollut ”tällä alalla” aika vaarallinenkin juttu. Mitä enemmän saavutat, sitä enemmän haluat. Pian olet koukussa niissä fiilisten huipuissa. Siitä normaaliin elämään pudottautuminen ei ole helppoa. En ihmettele yhtään, että moni sortuu käyttämään tiettyjä asioita pysyäkseen niissä isoissa fiiliksissä. Se pitää tajuta, etteivät ne kestä loputtomasti.

Yksi tärkeä osanen Bloodred Hourglassin evoluutiota on tietysti Jaredi itse: Laulaja, keulakuva ja esiintyjä, josta kaikki hänet vaikkapa vuosikymmen sitten lavalla nähneet voivat varmasti olla samaa mieltä, että eteenpäin on menty.

– Kyllähän kokemus on tehnyt musta paljon rennomman tässäkin asiassa, laulaja vahvistaa naureskellen.

– Kauan sitten olin se tyyppi, joka seisoi peilin edessä ja mietti, että onko tämä ihan typerän näköinen asento, että voiko näin tehdä lavalla… kun taas nykyään tuollaista ei jaksa miettiä yhtään, vaan antaa vain mennä.

– Ei siitä ole kukaan tullut koskaan haukkumaan, että tuo teidän tekeminen lavalla on ihan typerän näköistä, mutta toisaalta joskus sen varmaan pitääkin vähän olla sitä. Se on sitä meininkiä. Todellista esiintymistä. Se tuo mukaan sitä aitoutta, että mitä vain voi tapahtua, kun antaa mennä täysillä, ja se on aika iso osa tämän kaiken viehätystä.

Röyhkeästi mitä vaan

Toiseksi uusimmalla levyllään, How’s the Heart (2023), bändi rikkoi jälleen yhden kahleen: Törkeän tarttuvuuden kahleen.

Vaikutti siltä, että viimeistään tuon levyn kohdalla Bloodred Hourglass totesi itselleen, että ne melodiatkin saavat olla ihan millaisia tahansa. Mollia ja duuria tulitettiin siihen malliin, ettei kukaan voinut välttyä niiden koukuilta.

– Sehän se hauskaa olikin, että ne oli kuin olikin pohjimmiltaan aika pop-biisejä, jotka olisi ehkä vähän eri tavalla sovitettuna, puhtaasti laulettujna ja erilaisilla soundeilla voinut ollakin vaikka poppia, Jaredi hekottelee.

– Ainahan meidän kappaleet ovat olleet aika kertosäevetoisia. Me panostetaan paljon kertseihin. Kaikki ei ehkä jaksa kertseihin samalla tavalla panostaa. Me halutaan että ne pomppaa sieltä. Me ei haluta vältellä tarttuvuutta, vaan pistää sinne raskaan ja rajunkin riffin sekaan jotain sellaista, mistä todellakin saa otteen.

Kun tämä ketsuppipullo oli poksahtanut, kaikki oli mahdollista. How’s the Heart onkin nyt saanut rinnalleen eräänlaisen sisaralbumin. We Should Be Buried Like This on kuin eräänlainen vastakohta edeltäjälleen.

– How’s the Heartilla me jätettiin todella paljon tilaa kiippareille ja melodioille. Me haluttiin kokeilla jotain ihan uutta. Niin me ollaan halutti monesti tehdä, vaikka se herättääkin ihmisissä aika värikkäitä tunteita, Jaredi sanoo.

– Ollaan me saatu kuulla monta kertaa, että Godsend-albumin jälkeen mikään ei ole ollut kuin ennen ja mikään ei ole ollut kunnollista, muttei me voida kuunnella tuollaista. Meidän on tehtävä meidän juttua. How’s the Heartilla se tarkoitti todella tarttuvia melodioita, paljon kokeiluja ja jopa lapsikuoroja, ja nyt se tarkoitti taas jotain ihan muuta.

– How’s the Heartilla saatiin paljon uusia kuulijoita. Saatiin paljon nuoria kuulijoita! Se näkyi ihan selvästi keikoilla. Näen itse se niin, että me löydettiin itsellemme ihan uudet hiekkalaatikon reunat. Kun tuo boxi oli löydettiin, oli helppoa lähteä tekemään ”Buriedia”, koska nyt me pystyttiin vaan keskittyä vahvuuksiimme noissa raameissa.

”On aina hyvä merkki, jos joku pahoittaa mielensä niistä hetkistä levyillä, joita toinen rakastaa”, Jaredi summaa osuvasti puhuessaan siitä, millaisia yksityiskohtia We Shoud Be Buried Like This -albumilta löytyy.

– Fanitan itse todella kovasti albumin nimikkobiisiä, joka on Eeron (Silvonen, kitara) säveltämä. Sen biisin kertsi on ollut Eerolla olemassa vuosien ajan, mutta se ei ole vain löytänyt lopullista muotoaan ja paikkaansa.

– Nyt Eero työsti sitä jälleen, mutta jokin siinä hiersi. Löydettiin sitten ihan toisesta demosta se väliosa, jonka kuulette tässä nimibiisissä nyt. Siinä on sellainen hetki, kun tempo tipahtaa yhtäkkiä ihan täysin. Sanoin Eerolle, että tämä yhdistelmä on niin Lorna Shorea, että meidän on pakko tehdä tämä, koska se dynamiikkaa toimii niin helvetin hyvin.

– Tuo on hyvä esimerkki siitä, millä tavalla me kehdataan olla röyhkeitä, kokeilla aika outojakin juttuja ja saadaan ne jutut toimimaan. Siinä on tosi paljon energiaa, vauhtia ja melodisuutta sellaisella tavalla, joka on kuin hybridimetallia.

Maksoi mitä maksoi

Uusi albumi tekee entistä selvemmäksi jotain, mikä on aina ollut Bloodred Hourglassin vahvuus: Visuaalisuus.

Jokaisella Bloodred Hourglass -albumilla on oma ilmeensä ja vain bändin logo säilyy. Tämä on näkynyt myös siinä tavassa, jolla bändi tekee jokaisen albumin ja kiertueen ympärille ihan uudenlaisia paitoja ja muuta merchandisea.

Tästä päästäänkin polttavaan aiheeseen: Jopa bändien oheistuotteiden hinnat ovat karanneet jo aikaa sitten käsistä ja monilla keikoilla t-paidastakin saa maksaa jopa 50 euroa, muista kamppeista vielä paljon enemmän. Bloodred Hourglass on pyrkinyt pitämään omien fanituotteiden hinnoittelun kohtuullisena, mutta aina se ei ole täysin mahdollista.

– Me halutaan tähdätä siihen, että fani kuin fani voi hankkia jotain näistä meidän paidoista ja kamoista, joihin me kuitenkin panostetaan todella paljon aikaa ja vaivaa, mutta maailma on hankala paikka näiden suhteen.

– Valmistuskustannukset ovat nousseet todella paljon, samoin rahtikulut, ja jopa festareiden välistä ottamat komissiot tuntuvat nousevan koko ajan. Kaikki on kallistunut ja se nakertaa meitä bändissäkin, kun oheistuotteista on pyydettävä aika kovaa hintaa, vaikka me vielä pystytään sentään myymään näitä melko tolkullisilla hinnoilla.

Jaredi pyörittelee, että keikkakokemus alkaa olla bändin kuin bändin fanille aika kallis juttu: Keikkaliput, paita, ruoka, muutamat juomat ja mahdolliset muut kulut voivat maksaa satoja euroja, vaikka kuinka nipistelisi jostakin kulusta.

– Siltikään, siitä 35 euron paidasta huolimatta, me emme yhäkään nosta tästä palkkaa, Jaredi hymähtää.

– Samalla on oltava joka kerta ihan hirveän otettu siitä, kun joku tulee juuri meidän keikalle. Taloustilanteet eivät ole helppoja monillekaan tätä nykyä, joten jos joku valitsee sijoittaa siihen, että kokee meidän keikan ja ostaa ehkä paidankin, niin se on suuri kunnia. Ei sitä pidä missään tapauksessa ottaa minkäänlaisena itsestäänselvyytenä.

Nykymaailman realiteetit eivät muutenkaan ole helppoja Bloodred Hourglassin kaltaiselle bändille, joka ei, kuten Jaredi sanoi, tienaa bändistä mitään. Rakkaus lajiin riittää tässä harrastuksessa todella pitkälle, kunhan jaksaa säätää.

– Ei se ole ihan yksinkertaista ilmoittaa työpaikalle tai vaikka perheelle, että hei, meikä on tuossa kohtaa kuukauden rundilla, eikä ole muuten ihan yksinkertaista sekään, että kesäloman päivätöistä käyttää rundaamiseen.

– Tässä kun on töitä ja perheitä, niin tätä bändihommaa on haluttava tehdä TODELLA paljon, jotta tästä voi oikeasti nauttia. Aikaa ja motivaatiota tälle on mahdotonta löytää, jos tätä hommaa ei rakasta. Aina välillä on niitä tilanteita, kun miettii, että onko tässä mitään järkeä. Ja totta puhuakseni olen melko varma, ettei tässä edes ole järkeä!

Sitten toisaalta taas kaikki tämä mainittu Bloodred Hourglassmainen elämäntapa ei olisi mahdollista, jos elettäisiin vanhassa maailmassa. Ennen kaikki ei ollut paremmin, kun esimerkiksi nykyteknologia mahdollistaa monia asioita.

– Jo pelkästään se, että pystyn tekemään himassa lauluäänityksiä, antaa minulle henkilökohtaisesti nimenomaan sitä aikaa, tilaa ja joustavuutta, jota tarvitaan siihen, että pystyn ylipäänsä olemaan bändissä, Jaredi sanoo.

– Sitten on tietysti kaikki mallintavat laitteet ja muut. Niiden ansiosta ei ole enää hirveää määrää vahvistimia ja kaappeja. Mekin pystymme kiertämään yhdellä pakettiautolla ja mukaan mahtuu bändi, kaikki tarvittavat kamat ja jopa merkkarit. Ilman näitä mahdollisuuksia en ole lainkaan varma, voisimmeko kiertää lainkaan. Nyt pystymme, ja olen siitä todella onnellinen.