Kommentti|Suomessa pessimistinen viesti on perinteisesti purrut parhaiten. Talouden se kuitenkin näivettää ja poliitikot tietävät sen, kirjoittaa politiikan toimittaja Santeri Saarinen.
Suomalaisten mielestä kaikki menee päin honkia.
Valtioneuvoston lokakuussa julkaiseman Kansalaispulssi-tutkimuksen mukaan luottamus tulevaisuuteen on romahtanut kaikissa ikä- ja tuloluokissa. Pessimistisimpiä ovat nuoret ja pienituloiset.
Elinkeinoelämän valtuuskunnan arvo- ja asennetutkimuksen mukaan suomalaiset ovat pettyneitä terveydenhuoltoon ja pelkäävät ainakin sotaa, globaalia talouskriisiä sekä ilmastonmuutosta.
Toiveikkuus on vähissä.
Suomessa politiikka tapaa kummuta uhkakuvista. Kun Ruotsissa hyvinvointivaltion lähtökohtana oli sata vuotta sitten visio parhaasta mahdollisesta, Suomessa samat rakenteet pystytettiin estämään pahin mahdollinen. 1920-luvun Ruotsissa sosiaalipolitiikan tavoitteena oli rakentaa kansankotia, Suomessa torjua uusi kansalaissota.
Toivottomuuden viesti on purrut historiassa hyvin. Sama resepti toimii yhä. Pääministeri Petteri Orpon (kok) hallituksen pääpuolueet voittivat kevään 2023 vaalit uhkakuvilla. Kokoomus puhui velkalaivasta, perussuomalaiset maahanmuutosta.
Sama linja on jatkunut hallitusvastuussa: sopeutustyötä on leimannut ikoniseksi muodostunut kuva saksien kanssa poseeraavasta valtiovarainministeri Riikka Purrasta (ps). Viesti on ollut kaikkea muuta kuin toiveikas.
Nyt oppositiojohtaja Sdp puhuu päivästä toiseen perikadosta, johon Suomi ajautuu hallituksen talouskurin seurauksena. Se on kannattanut: demarien kannatus on nyt ennätystasolla. Viimeksi Sdp:n kannatus oli näin suurta vuosituhannen vaihteessa, kun entinen pääministeri Paavo Lipponen vielä johti puoluetta.
Pessimistisesti jankkaava poliitikko on voinut olla optimistinen omasta tulevaisuudestaan. Pessimismillä saattaa kuitenkin ampua omaan jalkaan.
Analyysit taloudesta kertovat, että taantuma pitkittyy nyt kuluttajien ja yritysten heikon luottamuksen vuoksi. Talouden kitukasvua lietsova poliitikko saattaa jonain päivänä löytää hallitusvastuusta itsensä.
Käännekohta saattaa kuitenkin olla käsillä.
Viime viikkojen aikana hallitus ja oppositio ovat yltyneet kilpailemaan siitä, kuka on kaikkein optimistisin ja luottamusta herättävin.
Torstain kyselytunnilla ”yksinäiseksi optimistiksi” tituleerattu pääministeri Orpo oli vakaumuksessaan niin vahva, että yltyi liki huutamaan oppositiolle.
”Toivo on tekoja”, Orpo jyrisi ministerilehteriltä demariedustaja Timo Harakalle, joka pääministerin sanoin oli puheenvuorossaan manannut uhkakuvia niin, että ”vain heinäsirkat puuttuivat”.
Oppositio myllytti keskustelussa Orpon hallitusta nimenomaan luottamuksen rapauttamisesta. Sdp:n puheenjohtaja Antti Lindtmanin luottopakki Joona Räsänen katsoi, että hallitus on itse aiheuttanut ”tempoilullaan” yritysten luottamuspulan.
Räsäsen mielestä Orpon optimismille ei ole katetta, vaikka pääministeri onkin esittänyt todistuksiaan talouden käänteestä kyllästymiseen saakka.
”Jos kasvun liikkeelle lähteminen on kiinni siitä, että täällä pitää sulkea silmät ja olla hiljaa epäkohdista, niin tehdään sitten niin joka päivä. Keräännytään piiriin ja taputellaan toisiamme selkään ja lauletaan sitten kumbayaa, jos se kasvu sillä lähtisi liikkeelle”, Räsänen viisasteli.
Demarit eivät ole kumbayaa – pelastusta rukoilevaa hengellistä laulua – laulaneet.
Lauantaina puheenjohtaja Lindtman yltyi kuitenkin messuamaan Espooseen kerääntyneelle puolueväelle omaa, sosiaalidemokraattista evankeliumiaan.
Lindtman visioi, että kymmenen vuoden päästä hoitojonot olisivat vain muisto, Suomi olisi hiilineutraali ja isänmaa synnyttäisi hyvinvointia jauhavia miljardiyrityksiä toisensa perään.
Suuri osa puheesta koostui tuttuun tapaan hallituksen päätösten kritisoimisesta. Viestissä korostui kuitenkin yksi teema. Demarit haluavat nyt kertoa, kuka luottamuksen on rikkonut ja kuinka se sosialidemokraattien johdolla palautetaan.
Orpon ja Lindtmanin maalailut saattavat syöksykierteen keskellä kuulostaa naiiveilta ja epäuskottavilta.
Entä sitten?
Silmien sulkeminen ei auta. Suomen tilanne on todella hankala, oli kyse sitten velkaantumisesta, terveydenhuollon tilasta tai työttömyydestä. Mutta niin se on ollut ennenkin.
Jos hyvinvoinnin rakentaminen onnistui sotien runtelemassa ja Neuvostoliiton talutusnuorassa roikkuvassa Suomessa, miksi se ei voisi onnistua nyt? Luottamuksen puute taitaa kummuta indeksileikkauksia syvemmältä. Suomalaiset tarvitsevat itseluottamusta.
Tulevaisuudenuskon ja talouskasvun yhteys voi selittyä myös talouden rakenteen muutoksilla.
Kun talouskasvu nojasi teollisuuspainotteiseen idänkauppaan, tarvittiin luottamuksen sijaan luotettavuutta. Suomalaisten ei tarvinnut luottaa henkilökohtaisiin kulutusmahdollisuuksiin. Riitti, että Neuvostoliitto luotti meihin.
Nyt on toisin. Yksityisen kulutuksen osuus muodostaa Suomen bruttokansantuotteesta nykyisin noin puolet. Kuten nyt on nähty, telakkatilauksetkaan eivät taita taantumaa, elleivät kansalaiset ota niitä merkkinä paremmasta tulevaisuudesta.
Siksi on myönteistä, että kärkipoliitikot ovat nyt ryhtyneet kilpailemaan toivosta pelon sijaan.