Useita uhanalaisia lajeja
Linnustokartoituksen perusteella Länsi-Uudenmaan kosteikoilla pesii, uiskentelee ja ruokailee 36 Suomessa uhanalaiseksi luokiteltua lintulajia. Yksi näistä on useammalla kohteella tavattu, erittäin uhanalainen mustakurkku-uikku. Se on pieni uikkulintu, jolla on silmiinpistävä oranssinkirjava höyhenpeite, tulipunaiset silmät ja poikkeuksellisen villi soidintanssi.
Mustakurkku-uikkujen tiedetään eläneen Suomen lintuvesillä jo 1800-luvulla. Lajin kulta-aika sijoittui monen muun kosteikkolinnun tavoin luultavasti 1900-luvun alkupuolelle, jolloin järvien pinnat olivat matalammalla ja linnun oli helpompi löytää sopivia pesäpaikkoja suojaisilta ja alavilta rannoilta. Uikun uskotaan taantuneen 1960-luvulta alkaen pääasiassa vesien rehevöitymisen ja siitä seuraavan umpeenkasvun takia. Lintua on uhannut myös lisääntynyt ravintokilpailu särkikalojen kanssa sekä pohjaeläimistön köyhtyminen.
Muita erittäin uhanalaisia ja nyt kartoituksessa kosteikoilla tavattuja lajeja ovat Suomessa romahdusmaisesti vähentynyt, kellertävä kuhankeittäjä sekä nokikana. Jälkimmäistä lintuharrastajat kutsuvat keilapalloksi, sillä linnun kokomustasta pyöreästä olemuksesta loistaa esiin vain luunvalkea nokka ja otsakilpi.
Linnut eivät saavu kosteikoille ainoastaan hyönteisparvien perässä. Kosteikot ovat tärkeitä levähdyspaikkoja muuttomatkojen varrella, ja niihin valuvien ravinteiden rehevöittämä kasvillisuus tarjoaa linnuille suojaisia pesimäpaikkoja.
Kosteikot ovat reunavyöhykkeitä, joilla kaksi elinympäristöä kohtaavat. Ne eivät houkuttele apajilleen pelkästään vesilintuja, vaan myös metsän lajit viihtyvät siellä.
”WWF:n rakentamilta kohteilta löytyi kevään aikana esimerkiksi närhiä ja hömötiaisia sekä pyy”, Joki kertoo.
Talouden ehdoilla kuivatetut
Suomen maatalousmaisemaa on kuivatettu vesialueista pitkään ja vauhdilla sotien jälkeen. Ennen vanhaan perinnemaisemassa laidunsi karja, pellot olivat pieniä ja muun kasvillisuuden reunustamia tilkkuja. Koneellistumisen myötä maanviljelyssä siirryttiin traktoreiden käyttöön, jolloin viljelypinta-alaa pystyttiin kasvattamaan ja maatalous tehostui.
Suuremmat sadot mahdollisti myös fosfori, jonka käyttö lannoitteissa kasvoi räjähdysmäisesti yhdessä muiden kemiallisten lannoitteiden ja torjunta-aineiden kanssa. Vasta kymmeniä vuosia myöhemmin tajuttiin, kuinka ratkaisevassa asemassa fosfori on sinileväkukintojen ruokkijana. Rehevöitymisestä runsastunut sinilevä on tänäkin päivänä suuri ongelma Itämerellä, ja sinilevää on myös joissa ja järvissä.
Kosteikkojen avulla sinilevän esiintymistä on mahdollista vähentää. Kosteikko ottaa vastaan esimerkiksi maatalousalueelta laskeutuvaa ravinteiden kyllästämää vettä ja pidättää sen niin, että ravinteet ja kiintoaineet ehtivät valua pohjaan. Lopulta vesi jatkaa eteenpäin kosteikon suodattamana, puhtaampana kohti jokia ja uomia. Toiminta-mekanisminsa ansiosta kosteikkoja kuulee kutsuttavan ”maapallon munuaisiksi”.
Rehevöitymisen vähentämisen lisäksi kosteikot ovat myös oiva ase taistelussa ilmastonmuutosta vastaan, sillä ne ovat hiilivarastoja. Erilaiset kosteikot peittävät maapallon maa-alasta vain kuutisen prosenttia, mutta silti niihin on varastoituneena 20 tai jopa 30 prosenttia kaikesta maapallon elollisen luonnon hiilestä. Kun kosteikkoja raivataan ja ne kuivuvat, suuret hiilivarastot siirtyvät ilmakehään.
(Juttu jatkuu kuvien jälkeen)