Kouvolaan sijoittuvassa Kymilife-sarjassa ääneen pääsee kolme tavallista nuorta miestä.
Tv-lehti-arvioi: Kouvolan sijoittuva Kymilife on jatkoa Lakeuslife ja Savolife -kausille. Kuusijaksoisessa ohjelmassa seurataan kolmen nuoren miehen elämää.
Vili, 21, haaveilee räppiurasta, mutta muuttaa ammattikorkeakoulun perässä Kotkaan. Samalla hänen elämäänsä varjostavat äidin syöpädiagnoosi ja ahdistus. Turkista muuttanut Hüseyin, 23, paiskii töitä perheensä ravintolassa ja taksin ratissa, mutta tavoittelee itsenäisempää elämää. Eetu, 31, hengailee vuohien ja kanien kanssa, tekee töitä ja painiskelee adhd-diagnoosin kanssa.
Miljöönä toimii kylmän betonin värinen Kouvola, jota sarjassakin kuvaillaan Tšernobylin näköiseksi.
Vili lähtee Kotkaan ammattikorkeakouluun opiskelemaan. Kuva: Tommi Penttinen
Vili muuttaa lapsuudenkodistaan opiskelukaupunkiin. Opinnot ovat hänelle lähinnä b-suunnitelma, mutta äiti on toista mieltä. Räppi on hyvä harrastus, mutta kouluun kannattaisi panostaa. Kaverit kannustavat tavoittelemaan festarilavoja, Kouvolasta ei vaan tule räppäreitä, sanoo Vili.
Kameralle Vili kertoo, että hänen äitinsä on saanut keuhkosyöpädiagnoosin. Lääkärit ovat varoittaneet, että elinaikaa on vähän.
– Joka toinen kerta kun käy, saa huonoja uutisia, ja joka toinen kerta hyviä uutisia.
Kavereille hän ei pysty asiasta juurikaan avautumaan, eikä edes musiikille. Äidin leikkauksen jälkeen Vili mainitsee asiasta ystävilleen, mutta puhe kääntyy pian muuhun. Mielikään ei ole valoisimmillaan.
– Koen, että nuorempana olin onnellisempi ja tyytyväisempi elämään. Onnellisuus on vähentynyt ja ahdistus lisääntynyt. Olen yhdestä kymmeneen onnellisuusasteikolla ehkä kaksi.
Eetu omistaa vuohia ja kaneja. Kuva: Tommi Penttinen
Sarjan edetessä sentään kaveripiirissä puhutaan hieman avoimemmin. Vili käy terapiassa ja mainitsee tästä ystävälleen pelin lomassa.
– Olisi varmaan hyödyllinen taito osata puhua ongelmista ja tunteista. Ei ole ollut halukkuutta, hän pohtii.
Äidin syöpädiagnoosi ei katoa, vaikka leikkaus meni hyvin. Vili ei tahdo puuduttaa omia vanhempiaan latomalla heille murheitaan, koska on mahdollista, ettei äiti eläkään keskimääräisen pitkää elämää.
– En halua, että se käyttää viimeisiä vuosiaan minusta huolehtimiseen.
Vaikka sarjassa nähdäänkin toiveikkaita pilkahduksia ja kasvutarinaa miesten elämissä, sen pohjavire on lannistava. Kuvausta höystää ajoittain erikoisen dramaattinen elokuvamainen musiikki, joka riitelee miesten lakonisen ulosannin kanssa.
Sarja tuntuu toisinnolta Kouvola-stereotypiasta. Piirit ovat pienet ja betoni harmaata. Miehet itsekin vitsailevat, kuinka vaikeaa Kouvolassa on lähestyä muita ihmisiä, kun kukaan ei halua tutustua keneenkään uuteen. Sinkkuelämä ei luonnistu.
Hüseyin pitää töiden tekemisestä ja haluaa rakentaa itselleen hyvän elämän. Kuva: Tommi Penttinen
On kiinnostavaa nähdä, kuinka jokainen sarjan henkilöistä löytää kipinän ”omaan juttuunsa”, vaikka matka olisikin keskeneräinen.
Eetu saa tukihenkilön avulla aloitettua Adhd-hoitojakson uudelleen. Hüseyin aidosti nauttii taksityöstä ja kuvailee, että autolla ajaminen on kuin terapiaa hänelle. Vili saa lisää motivaatiota räppäämiseen ja omien sanoitusten kirjoittamiseen.
– Musiikki antaa enemmän kuin ottaa. Menen silloin riimiviholle, kun tuntuu, että on jotain tärkeää tulossa ulos ja hyvä inspiraatio.
Vili mainitsee, ettei halua avautua dokumentille kaikista menneisyytensä vaikeuksista. Siitä huolimatta hän ja muut miehet pystyvät puhumaan kameralle päihteistä, perhesuhteista, tulevaisuudenunelmista ja asioista, joilla ei viitsi vaivata läheisiä.
Kymilife 19.11. Yle Areena