Opettaja hakee katseellaan minua. Välttelen katsetta. Parin sekunnin aikana ehdin kelata monia kymmeniä, ehkä satoja ajatuksia. Minulla on ajatus vastauksesta, mutta en luota siihen. Eikä minulla ole sellaista turvaa, että voisin ottaa riskin epäonnistumisesta.
Mitähän muut vastaisivat, mietin.
Kun opettaja lopulta kysyy minulta, tunnen jähmettyväni. Soperran jotain ei-tietämisestä ja jätän vastaamatta. Opettaja kysyy toiselta, ja hän vastaa sen, minkä ajattelin itsekin. Minä olisin sittenkin tiennyt.
Olisin sen vastauksen lisäksi osannut kertoa opettajalle, että vierustoverillani on todennäköisesti suuri suru elämässään. Että hän tuijotti pöydän pintaa tavalla, joka kertoi enemmän kuin mitkään sanat. Minussa on aina ollut se kyky: huomata, aistia, lukea rivien välistä.
Mutta se ei ole taito, josta koulussa tai arjen suorituskisoissa jaettaisiin kultaisia kruunuja.
ADHD-ihmisen huonommuus ei synny tyhjiössä. Se syntyy tilanteissa, joissa nähdään vain se, mikä näkyy ulospäin – ei sitä, mitä kaikkea ihminen sisällään kantaa.
ADHD:hen liitetään yhä usein mielikuva äänekkäästä, näkyvästi levottomasta ihmisestä. Mutta levottomuus voi olla myös hiljaista, sisäänpäin kääntynyttä – sellaista, jota ei huomaa kukaan.
Kun lapsi epäröi vastata, syy ei aina ole tietämättömyys. Hän voi epäröidä siksi, että hän tietää liikaakin: vaihtoehtoja, merkityksiä, seuraamuksia, mahdollisia virheitä. Tai siksi, että hän on oppinut, että väärä vastaus tuottaa häpeän tunteen, joka polttaa vielä silloinkin, kun luokka on jo siirtynyt eteenpäin.
ADHD-ihmisen sisäinen maailma on usein vilkas, rikas ja täynnä herkkyyttä – jota ympäristön voi olla vaikea tavoittaa. Se jättää jäljen ja värittää sitä kuvaa, miten ihminen näkee itsensä.
Kun tarpeeksi monta kertaa kuulee vihjauksia tai suoria kommentteja siitä, miten et tätä nyt ymmärrä, tai miten olet aina vähän jäljessä – tai vaihtoehtoisesti liian nopeasyklinen – alkaa itsekin epäillä. Ja niin syntyy huonommuuden kokemus, joka voi kulkea mukana jopa läpi elämän.
Onneksi näistä asioista puhutaan tänä päivänä enemmän.
Kun minä sain ADHD-diagnoosin aikuisena, teki mieli ostaa skumppapullo ja juhlia. Ei siksi, että diagnoosi olisi tavoiteltava, vaan siksi että se jäsensi oman kokemukseni itsestäni uudella tavalla kirkkaaksi.
Tänä päivänä psykologisesta turvasta puhutaan enemmän kuin koskaan. Kohtaamisen laatuun halutaan panostaa, mutta samaan aikaan työyhteisöissä saatetaan yhä pyöritellä silmiä tai todeta vitsin varjolla: “et tätäkään tajua?” Sama vanha tarina, uusi ympäristö.
Onneksi tänä päivänä tiedän, että juuri tällaisissa hetkissä huonommuuden tunne syntyy – ja että voin suhtautua itseeni lempeästi: hengittää, huomata häpeän vanhan reitin ja valita toisen suunnan.
Emme koskaan näe ihmisen sisälle, siihen mitä ajatuksia, pelkoja tai tarinoita hän juuri sillä hetkellä kantaa.
Siksi kysymys on lopulta meistä kaikista: millaisen ympäristön rakennamme itsellemme ja toisillemme? Jokaisen panos on tärkeä, eikä tämä koske pelkästään neuroepätyypillisten ihmisten kohtaamista.
Ja ehkä juuri siinä on meidän kaikkien tärkein tehtävä: ei jakaa kultaisia kruunuja suorituksista, vaan rakentaa ympäristöjä, joissa kenenkään ei enää tarvitse ansaita oikeutta olla riittävä.
Me emme voi koskaan tietää, mitä kaikkea toisen ihmisen mielessä liikkuu. Mutta me voimme vaikuttaa siihen, tuntuuko maailma paikalta, jossa hänen on turvallista olla oma itsensä.
Riikka VääräniemiKirjoittaja on kuusamolaistunut yrittäjä, joka työskentelee mielen hyvinvoinnin, itsetuntemuksen ja palautumisen parissa.