Valtiovarainministeri Riikka Purran (ps.) vuoden 2026 budjettiehdotuksen alijäämä 11 miljardia euroa osoittaa jälleen kerran keskeisiä oireita Suomen hyvinvointivaltion terveydestä.
Talouden suorituskyky on vuoden 2007 tasolla, mutta julkiset menot ovat karanneet aivan eri korkeuksiin ja vuosittainen rakenteellinen alijäämä on jo 10 miljardin paikkeilla. Yhden miljardin suuruusluokan säästöt eivät siis tule riittämään velkasuhteen kasvun taittamiseen. Kymmentä miljardia ei tarvitse leikata heti, mutta se on rima, johon talouspolitiikan ponnisteluilla pitää ennen pitkää yltää.
Muissa Pohjoismaissa taloudet ovat kasvaneet ja niiden julkiset taloudet ovat olleet pääsääntöisesti ylijäämäisiä. Kyse on siis Suomen yksityiskohdista, ei pohjoismaisesta mallista sinänsä.
Rakenteellisen alijäämän johdosta velkasuhde on suhdanteista huolimatta pysyvällä kasvu-uralla. Tämä on kestämätöntä ja tulee päättymään, tavalla tai toisella. On päivänselvää, että hallittu velkasuhteen kasvun taittaminen on ainoa järkevä vaihtoehto, jos halutaan turvata pohjoismainen hyvinvointi myös tuleville sukupolville.
Onneksi velan määrä ei vielä ole ongelma. Valtion velan koron ero vähäisen riskin velan korkoon – kuten esimerkiksi Saksaan – olisi ensimmäinen signaali velkaisuuden ongelmasta. Ero ei ole revennyt, vaikka railo onkin kasvanut siitä mitä se oli vielä vuonna 2015.
Markkinoilla siis edelleen uskotaan Suomeen. Usko perustuu siihen, että Suomessa poliitikot pystyvät rakenteellisiin uudistuksiin, jotka poistavat pysyvän alijäämän. Usko ei tule olemaan ikuista, vaan odotus olisi syytä pystyä lunastamaan ennen kuin se alkaa rapista ja korkovaade kasvaa, mikä edelleen lisäisi alijäämää.
Tämä on keskeinen syy niin sanotulle velkajarrulle, (melkein) parlamentaariselle yhteisymmärrykselle ylivaalikautisesta suunnitelmasta velan vähentämiseksi. Kuten esimerkiksi IMF toteaa IV-artiklan konsultaatioissaan(1, yleisen tason päätös on askel oikeaan suuntaan, muttei vielä riitä. Seuraavaksi pitäisi päättää konkreettiset toimet rakenteellisen alijäämän poistoon.
Mitä pitäisi tehdä?
Suomen talouden jamaan on kolme selkeää suurta syytä.
Yksityisen sektorin tuottavuuskasvu on pysähtynyt, julkisten palvelujen vaikuttavuus on vajavainen suhteessa ikääntyvän väestön tarpeisiin ja julkiset menot ovat liian suuret suhteessa talouden suorituskykyyn.
Näin ollen ehdotus Suomen elintapojen muutoksiin ja lääkitykseen on selvä: tuottavuus kasvuun, julkisten palvelujen vaikuttavuuteen kohennus, ja priorisoidaan julkisen sektorin menot ja tehtävät ja lopetetaan vähiten tärkeät.
Nämä olisivat olleet suotavia periaatteita politiikan tekemiseen ainakin viimeisten noin kymmenen vuoden ajan. Kyse ei ole siis vain vuoden 2026 budjetista vaan talouden suorituskyvystä ja julkisen sektorin koosta ja laadusta.
Julkiset menot priorisointiin
Menoja voidaan säästää höyläämää sieltä ja täältä tai sitten strategisemmin priorisoimalla julkisen sektorin tehtävät ja vastuut. Höylääminen saattaa olla poliittisesti helpompaa, kun kaikki näyttävät kärsivän vähän. Tämä on kuitenkin huonompi vaihtoehto. On olemassa sekä erittäin tarpeellisia ja hyödyllisiä julkisia menoja, mutta myös turhempia – ehkä jopa haitallisia.
Strategisempi ote julkisen sektorin tehtäviin voisi tarkoittaa kokonaisten toimintojen lopettamista. Kun kaikkeen ei ole varaa, täytyy valita mitä pidetään ja mistä luovutaan. Tämä tarkoittaa, että poliitikkojen pitäisi järjestää julkisen vallan toimet ja menot tärkeysjärjestykseen, ottaa punakynä käteen ja alkaa yliviivaamaan prioriteettilistan loppupään toimintoja ja menoja.
Tämän täytyy olla poliittinen päätös, mutta voin antaa kuvailevia esimerkkejä: tarvitaanko sekä rehtorit, opetusministeriö että opetushallitus; onko syytä rahoittaa verovaroin kolmannen sektorin yhdistysten valtion tukien lobbaamista ja omaisuuden kasvattamista; voitaisiinko maataloustuki suunnitella vain turvaamaan huoltovarmuutta ja kohentamaan muun muassa vesistöjen ja luonnon monimuotoisuuden tilaa; kuinka montaa kuntaa Suomessa oikeasti tarvitaan; ja niin edelleen.
Tällaiset purot ovat pieniä suhteessa 10 miljardin pallokenttään. Mutta kuten Liberaalipuolueen ”Rohkeutta priorisoida” -projekti osoitti, yhdessä niistä voisi tulla merkittävää julkisten menojen käytön tehostamista, joka osaltaan auttaa julkisen talouden alijäämän piinaan.
Valitettavasti asia on mutkikkaampi kuin vain menojen poistaminen. Leikkausten vaikutukset eivät pääty pelkästään säästöihin, vaan voivat vaikuttaa useiden kanavien kautta muun muassa talouden aktiviteettiin ja kasvuun, ja siis epäsuorasti myös verotuloihin.
Tämä on niin sanottu julkisten menojen (tai verojen) kerroin: kuinka paljon BKT muuttuu epäsuorasti, kun julkisia menoja (veroja) muutetaan. Kerroin ei ole yksi vakio, vaan funktio muun muassa siitä, mitä menoja muutetaan, millainen on talouden (tai muutosten kohteeksi joutuneiden sektorien) suhdannetilanne ja kuinka pitkää aikaväliä ajatellaan.
Esimerkiksi yksityisiä investointeja syrjäyttävien toimien kerroin on alhainen tai jopa negatiivinen ja niitä tukevan korkea. Jälkimmäisestä esimerkki on viisaat T&K-tuet, jotka kiihdyttävät kasvua pitkällä aikavälillä. Valitettavasti usein kertoimien yksityiskohtainen tunteminen on hyvin vaikeaa.
Pelkän listauksen sijaan pitäisi siis jotenkin ymmärtää miten julkiset menot vaikuttavat aktiviteettiin ja missä määrin ne sitä syrjäyttävät tai edistävät. Julkisten menojen priorisointi olisi joka tapauksessa höyläämistä parempi tapa aloittaa rakenteellisen alijäämän purkaminen.
Verotusta optimoitava eikä maksimoitava
Verotus ei ole pelkästään tulojen keräämistä ja käytettävissä olevien tulojen uudelleenjakoa. Veroissa merkittävää ovat kiilat, jotka leikkaavat taloudellista aktiviteettia, aiheuttaen hyvinvointitappioita.
Kaikki verot eivät ole tässä samanarvoisia – yksien verolajien verokiila on suurempi kuin toisten. Olennaista ovat kannustimet ja mahdollisuudet. Tämä on syy siihen, että pääomatuloja on hyvä verottaa kevyemmin kuin ansiotuloja. Toiseksi esimerkiksi yhtäältä kireä marginaalivero alentaa pitkällä aikavälillä kasvua muun muassa vähentämällä innovointia, kun toisaalta maapohjan verokiila vaikuttaa vain mitättömän vähän talouden aktiviteettiin.
Verotuksen rakennetta voitaisiin kohentaa niin, että verotulojen kokonaistaso pysyy tavoiteltuna mutta verokiilojen aktiviteettia leikkaava vaikutus pienenee. Eräs esimerkki tällaisesta rakenteen muutoksesta olisi ALV-tukien – kuten elintarvikkeiden alemman kannan – poistaminen, ja työn sekä yrittämisen marginaaliverotuksen keventäminen.
Toinen julkisen talouden ahdinkoa helpottava muutos olisi verotuksen painopisteen siirtäminen eläkemaksuista valtion verotuloihin. Tämä tietenkin tarkoittaisi myös eläkejärjestelmän yksityiskohtien uudelleen arviointia.
Aluksi voisi riittää esimerkiksi yritysverotuksen yksityiskohtien säätäminen niin, että kannusteet innovointiin ja aineettomiin investointeihin kasvavat. Tätä olen avannut konkreettisemmin tästä löytyvässä Verkkouutisten näkökulmassa.
Veroeurojen vaikuttavuus kuntoon
Julkisten varojen käytön täytyy lisäksi tehostua. Julkisesti rahoitetussa ja/tai järjestetyssä tuotannossa tuottavuutta tai työllisyyttä tärkeämpää on palvelujen vaikuttavuus. Olennaista olisi julkisten varojen käytön vaikutukset esimerkiksi terveisiin elinvuosiin tai tulevien sukupolvien osaamiseen.
Jos kustannukset ja/tai innovointi on tärkeää, yksityinen on julkista parempi tuottaja, vaikka järjestäminen ja rahoitus tulisivatkin julkiselta puolelta. Keskeiset syyt tähän ovat kannustimet ja hintajärjestelmän tuottama informaatio suhteellisesta niukkuudesta.
Näin ollen esimerkiksi terveydenhuollon vaikuttavuutta Suomessa voitaisiin kohentaa lisäämällä yksityisen tuotannon osuutta esimerkiksi omalääkärijärjestelmällä, kohentamalla apteekkien sääntely tuottamaan parempaa kilpailua muun muassa sallimalla enemmän markkinoille tuloa, ja varmistamalla samalla toimiva kilpailu esimerkiksi laajentamalla KKV:n valtuuksia.
Yksityinen tuotanto ei kuitenkaan sovi kaikkeen. Mutta tämä ei ole syy olla uudistumatta. Verohallinnon digitalisaatio on esimerkki siitä, miten uuden teknologian avulla on voitu tehostettua omaa toimintaa ja työn tuottavuutta, ja samalla myös helpotettu kansalaisten arkea. Pelkkä ATK olisi tarkoittanut nettilomaketta paperisen sijaan. Verohallinnossa sen sijaan käännettiin koko prosessi digitalisaation avulla ylösalaisin: verottaja, ei verovelvollinen, laatii ehdotuksen veroilmoitukseksi. Vastaavia uudistuksia pitäisi pyrkiä tekemään kaikessa julkisessa toiminnassa. Tekoälyn ja agenttien työkalut voisivat auttaa tässä.
Uudistuksia kohentamaan työllisyyttä
Velka/BKT-suhde pysyy paremmin hallinnassa korkeammalla BKT:n kasvulla. Valitettavasti normaali kehittyneen talouden kasvuvauhti ei enää Suomelle riitä, vaan lisäksi tarvitaan edellä mainittua priorisointia ja tehostamista.
Työllisyysaste on avainasemassa, koska sillä on suora vaikutus julkiseen talouteen työttömyys- ja sosiaaliturvamenojen sekä verotulojen kautta.
Suomessa työttömyys on viime aikoina kasvanut nyt lähinnä kehnon suhdanteen vuoksi. Isommassa kuvassa työttömyys on viimeksi ollut hyvällä länsimaisella tasolla lähes 35 vuotta sitten, ennen 1990-luvun lamaa.
Ongelma on siis korkean rakennetyöttömyyden pysyvyys. Se on ikävää julkiselle taloudelle, mutta myös tragedia yksilöiden elämänkaarille.
Koulutuksen rakenne tarvitsee myös pikaista uudistamista. Työttömyystilastoista voidaan päätellä, että Suomessa tarjotaan liikaa ammatillista koulutusta ja liian vähän korkeakoulutusta. Kun ammatillista koulutusta tarjotaan suppeammalle osalle ikäluokkaa, sitä voidaan tehostaa ja kustannuksia säästää muun muassa ottamalla käyttöön parhaat opit oppisopimuskoulutuksesta esimerkiksi Sveitsistä ja Saksasta.
Rakenteellinen työttömyys ei parane suhdanteilla eikä elvytyksellä, vaan sen hoito kaipaa rakenteellista uudistusta työmarkkinoille ja koulutukseen. Uudistusten pitää kohentaa yritysten kannustimia palkata ja – yhdessä sosiaaliturvan kokonaisuudistuksen kanssa – yksilön kannustimia tehdä työtä. Myös IMF IV-artiklan konsultaatiossaan suosittaa jatkamaan työmarkkinoiden ja koulutuksen uudistusta edellä kuvatun suuntaisesti.
Tuottavuus tekee hyvinvoinnin
Vaikein, mutta samalla ehkä tärkein, kasvuun liittyvä ongelma on työn tuottavuus, BKT/työtunti. Politiikkatoimien vaikutus tuottavuuteen on epäsuora, epävarma, ja sisältää satunnaisuuksia ja vaihtelevan pituisia viiveitä.
Yrityksissä tuottavuuden kasvu tulee innovoinnista ja muiden innovaatioiden imitoinnista. Politiikkatoimilla voidaan lopulta vain vähän vaikuttaa yrityksen sisällä tapahtuvaan kasvuun, mutta yksi kulma olisi riskialttiin innovoinnin verokannustimet.
Yritysverotuksen yksityiskohtia voitaisiin säätää Verkkouutisten aiemman näkökulman mukaan niin, että onnistumisen hedelmistä suurempi osuus jää yrityksiin. Kun tämä tekee riskinotosta houkuttelevampaa, se vastaavasti tekee siitä myös yleisempää.
Innovointi vaatii osaamista, jota voidaan kehittää lähinnä vain korkeakouluissa. Pitkällä aikavälillä hyötyisimme enemmän innovaatiokykyjen kohentamisesta kuin suuremmasta määrästä matalan tuottavuuden työn tarjontaa.
Pelkkä rahan käyttö ei myöskään riitä. Jos osaavia tekijöitä ei ole lisää, lisäraha menee hintoihin ja palkkoihin. Emme tarvitse kalliimpaa tutkimusta ja kehitystä, vaan enemmän ja parempaa. Globaali osaajien määrä ei ole Suomelle rajoite, mutta heitä pitäisi saada houkuteltua Suomeen töihin, opiskelemaan, tutkimaan ja yrittäjiksi. Tässä voisi auttaa esimerkiksi Kanadan kaltainen pistejärjestelmä maahanmuuttajille.
Kansantalouden pitkän aikavälin hyvinvoinnin määrittää niin sanottu kokonaistuottavuus ja pääoman määrä henkilöä kohti. Investoinnit uuteen pääomaan mahdollistavat uuden teknologian leviämisen – mutta investointien lajilla ja laadulla on keskeinen merkitys. Seinät ovat usein tarpeen tuotannolle, mutta merkittävämpiä kasvun tekijöitä ovat investoinnit laitteisiin ja aineettomaan pääomaan. Suomessa näyttää olevan kova puute erityisesti jälkimmäisen tyypin investoinneista.
Investoinneissa olennaisinta on riskeillä painotettu verojen jälkeinen tuotto-odotus. Investointeihin voitaisiin siis vaikuttaa uudistamalla yritysverotuksen yksityiskohtia, jotka kohentaisivat insentiivejä ennen kaikkea aineettomiin investointeihin. Yritystoiminnan riskejä voitaisiin hallita kohentamalla työmarkkinoiden kykyä tarjota osaajia ja mahdollistaa yrityksen uudistuminen esimerkiksi helpottamalla irtisanomisen ja palkkaamisen yksityiskohtia.
Kun yksi yritys kohentaa tuottavuuttaan, koko talous kasvaa. Mutta jos tämän yrityksen osuus voimavarojen käytöstä ja tuotannosta laskee, kasvuvaikutus alenee tai poistuu.
Politiikkatoimilla voidaan vaikuttaa paremmin tähän yritysten väliseen komponenttiin. Tuottavimpien yritysten pitäisi haluta houkutella suuremmat osuudet työvoimasta ja huonoimpien yritysten pitäisi hiipua pienemmiksi.
Keskeistä tässä on luova tuho ja muu voimavarojen allokaatio: talouden kasvu kohentuu, kun paremmin toimivat yritykset saavat kasvavat osuudet markkinoista ja työvoimasta. Työmarkkinoiden kyky ohjata työvoimaa siirtymään paremmin toimiviin yksiköihin ja muun muassa verotuksen ja sääntelyn uudistukset kannustimiin investoinniksi olisivat tarpeen.
Edellä mainittu kokonaistuottavuus tarkoittaa muiden tekijöiden kuin pääoman määrän ja työvoiman osaamisen merkitystä tuottavuudelle. Uusi teknologia ja paremmat toimintatavat ovat paraatiesimerkkejä kokonaistuottavuudesta: samalla työvoiman osaamisella ja pääoman määrällä saadaan aikaan enemmän ja/tai parempaa tuotantoa.
Teknologian ohella myös sääntelyn tarjoamilla kannustimilla on merkittävä vaikutus. Kun taloudessa kannustimet ohjaavat tuottamaan enemmän ja kehittämään uutta esimerkiksi sallimalla kehittäjän pitää suuremman osan työnsä hedelmistä, kasvu on kovempaa, kuin jos kannustimet ohjaavat vain keräämään muiden kehitystyön hedelmiä.
Poimintoja videosisällöistämme
Tutkimusten mukaan tällaiset erot instituutioissa selittävät pitkälti miksi muutamat taloudet ovat vaurastuneet ja monet muut pysyneet köyhinä.
Suomessa tulisikin tarkastella, ovatko verotuksen, sääntelyn ja muiden instituutioiden tarjoamat kannustimet sopusoinnussa modernin talouden tuottavuuskasvun – innovoinnin ja muun riskinoton – kanssa.
Tämä on saavutettavissa
Talouden kasvu auttaisi, mutta ei yksin riitä. Julkisen talouden rakenteellinen alijäämä vaatii priorisointia ja rakenteiden uudistusta, jossa yksinkertaisesti lopetetaan turhimmat toiminnot ja menot.
Julkisen talouden ohella myös kansalaiset voisivat paremmin, kun työllisyys ja tuottavuus olisivat hyvällä länsimaisella tasolla, ja Suomi nauttisi terveestä ja kestävästä talouskasvusta.
Tämä on täysin saavutettavissa, mutta työmarkkinoille, sosiaaliturvaan, verotukseen ja muuhun sääntelyyn tarvitaan uudistuksia.
Yritykset tarvitsevat paremmat kannustimet riskinottoon, innovointiin, investointeihin ja työllistämiseen. Yritysverotuksen yksityiskohtia tulee muokata ja haluttujen alojen kansainvälisiä osaajia tulee aktiivisesti houkutella Suomeen.