Viime kuussa päätin aloittaa 1970-luvun elokuvia perkaavan artikkelisarjan. Ensimmäinen osa käsitteli vuonna 1970 ilmestyneitä teoksia. Jos et vielä ehtinyt tutustua siihen, pääset lukemaan tekstin tästä linkistä.
Vuosi 1971 on itselleni merkittävä vuosi amerikkalaisessa elokuvahistoriassa. Niin sanotun uuden Hollywoodin aika tuntui tällöin viimeistään ottaneen todella tuulta alleen. Nuori, itsenäisesti ajattelevien ohjaajien sukupolvi oli näyttävästi saapunut haastamaan perinteisiä raameja, kerrontatapoja ja tuomaan valkokankaalle uusia, realistisempia ja aikakautta heijastavia, synkempiä aiheita – kuitenkaan unohtamatta ripausta nostalgiaa.
1971 oli aivan mahtava elokuvavuosi ja viiden suosituksen valitseminen oli yllättävän haastava. Tarkastelin elokuvia, joissa käsiteltiin tabuja, rikottiin rakenteita ja annettiin ääni niille, joita elokuvissa ei aiemmin oltu nähty tai kuultu. Tällä kertaa valikoituneet itselleni merkittävät ja merkitykselliset elokuvat ovat: Klute – rikosetsivä, McCabe & Mrs. Miller, Kovaotteiset miehet (The French Connection), Viimeinen elokuva (The Last Picture Show) ja Harold and Maude.
Jälleen kerran suosittelu valintani pohjautuvat omaan henkilökohtaiseen makuuni. Pyrin parhaani mukaan perustelemaan kunkin elokuvan kohdalla sen, miksi jokaisen tulisi vähintään kerran elämässään se nähdä.
Joten enemmittä puheitta siirrytään puhumaan ensimmäisestä elokuvasta Klute – rikosetsivä.
Klute – rikosetsivä
Jokin selvästi kupli amerikkalaisen kulttuurin pinnan alla heti 70-luvun alussa. Rakkauden kesä oli päättynyt ja tunnelma vaihtunut rakkauden lämmöstä epäuskoiseen ja -luuloiseen hyhmään.
Alan J. Pakulalla asetti jo heti ohjaajan uransa alussa otteensa yhteiskunnan pulssilla. Klute oli vasta Pakulan toinen täyspitkä teos, mutta hän oli jo tätä ennen tuttu toimija Hollywoodissa. Pakula oli toiminut esimerkiksi tuottajan roolissa Lee Harperin Kuin surmaisi satakielen -klassikkoteoksen filmatisoinnissa.
Klute – rikosetsivä on psykologisena trillerinä katsottu olevan ensimmäinen osa Pakulan paranoia-trilogiaa; löyhästi temaattisuutensa kautta toisiinsa kytkeytyviä elokuvia, jotka kuvastivat 1970-luvun epäluuloista ilmapiiriä (muut trilogian kaksi ”osaa” ovat mestarilliset The Parallax View – ansa ja Kaikki presidentin miehet).
Klute seuraa yksityisetsivä John Klutea (Donald Sutherland), joka palkataan tutkimaan mystistä katoamistapausta. Tutkinnan myötä hän tutustuu Bree Danielsiin (Jane Fonda), älykkääseen mutta ristiriitaiseen prostituoituun. Bree haaveilee itselleen näyttelijän ja mallin uraa, mutta olosuhteiden pakosta joutunut omaksumaan toisenlaisen ”roolin” selviytyäkseen.
Klute. Jane Fonda ja Donald Sutherland.
Leffan nimestä huolimatta tarinan varsinaisessa keskiössä ei ole Sutherlandin jäyhä yksityisetsivä, vaan Bree, jonka moniulotteinen mielenmaisema ja itsenäisyys estävät katsojaa luokittelemasta tai lokeroimasta häntä lähes mihinkään aiemmin – tai edes elokuvan jälkeenkään – keksittyyn stereo- tai arkkityyppiseen kategoriaan. Elokuvan paranoia kumpuaa yhtä paljon Breen epävarmuuksista kuin murhamysteerigenren kliseistä.
Fonda on mestarillinen tuodessaan roolityössään Breen ristiriidat esille luontevasti, minkä takia hän saikin täysin oikeutetusti roolistaan parhaan naispääosan Oscar-palkinnon. Hahmoa on kiintoisa seurata ja poikkeuksellisen ennennäkemätön jopa 70-luvun elokuvien saralla.
Klute sijoittuu tyylilajiltaan neonoir-osastoon, mutta elokuva ei ratsasta moniulotteisilla tarinamekaniikoilla tai Chinatown-tyylisillä salaliiton verkoilla, jotka tulivat myöhemmissa Pakulan teoksissa enemmän esille. Klute on enemmänkin hahmotutkielma Breen tekemistä valinnoista ja niiden seurauksista, mutta myös psyykestä kumpuavista ristiriitaisista haluista.
Murhamysteerin varjo, New Yorkin likaiset kadut, hidas tempo ja tiivis tunnelma ovat vain noir-elokuvien tarjoamat raamit, joiden sijaan suurimmassa, pään sisäisessä sokkelossa Bree yrittää ymmärtää itseään ja pelkojaan.
McCabe & Mrs. Miller
Edellisessä tekstissä nostinkin jo esille omat mieltymykseni 70-luvun päälaelleen kääntävistä, revisionistisista lännenelokuvista suositellessani Arthur Pennin Pieni suuri mies –tragikomediaaja Alejandro Jodorowskyn haponhuuruista El Topoa.
On kuitenkin yksi ohjaaja, joka ylitse muiden aikalaistensa osasi yhtä yltäkylläisesti kyseenalaistaa ja kääntää päälaelleen amerikkalaista mytologiaa kuin Robert Altman – tässä tapauksessa Altmanin tarkastelun alle päätyi amerikkalaisen unelman siemenet, jotka kylvettiin varhaisissa rajaseudun kasvavissa yhteisöissä ja niiden potentiaaleissa.
McCabe & Mrs. Miller kertoo tarinan uhkapelaajaksi tunnistettavasta John McCabesta (Warren Beatty), joka perustaa pieneen amerikkalaiseen rajaseudun kylään bordellin, ja pian hänen rinnalleen saapuu liikekumppaniksi ja ilotalon pyörittäjäksi Constance Miller (Julie Christie). Millerin ja McCaben välinen bisnessuhde syvenee fyysiseksi, mutta Miller laskuttaa McCabea seksistä, joten kyse ei varsinaisesti ole aivan perinteisestä rakkaussuhteesta.
McCabe & Mrs. Miller. Warren Beatty ja Julie Christie.
McCaben huhutaan olevan rajaseudun pahamaineinen pyssysankari, joten hän saa helposti aseman Washingtonin osavaltion pienen kylän johtohahmona. McCaben bisnekselle löytyisi ostaja, mutta kun uhkapeluri ei halua myydä sitä liian alhaisella pyyntihinnalla, hänen peräänsä lähtevät palkkatappajat.
Tarina saattaa kuulostaa perinteisen lännenelokuvan asetelmalta, mutta toteutus ja lopputulos on jotain aivan muuta.
Altman ohjaama McCabe & Mrs. Miller on revisionististen westernien mestariteos, joka purkaa lännenelokuviin taiteenlajin historian aikana sisäänrakennettuja myyttejä. M.A.S.H. – armeijan liikkuva kenttäsairaala hitistään vapaat kädet saanut ohjaaja teki lännenelokuvan, joka ei suostu hyväksymään tai esittämään genren perusarvoja tai -olettamia.
Heikkomielisemmät ja pelkurimaisemmat rajaseudun yhteisön jäsenet ovat herkempiä alistuessaan McCaben vaikutuspiiriin. Karaistuneimmat palkkamurhaajat sen sijaan tunnistavat heti uhon julkisivun.
McCaben dominoivan uhon alta paljastuu tositilanteessa pelkuri, joka pyrkii väkivallan uhatessa mieluummin ratkaisemaan ongelmatilanne rauhanomaisin keinoin ilman verenvuodatusta – ja tämähän on jo itsessään täydellinen vastakohta usean lännenelokuvan perusideaa vastaan.
Maskuliininen voima ja uhma eivät ole läsnä – nimen todellisessa merkityksessä – henkensä puolesta pelkäävässä antisankarissamme.
Pinnan alla on sen sijaan jopa kytevää herkkyyttä. Yhdessä McCabe & Mrs. Millerin sydäntä särkevimmässä kohtauksessa, rakkaudenkipeä McCabe yrittää psyykata itseään ja lähes tuohtuneesti toteaa hänessä ”olevan runoutta”. Hän on turhautunut, kun tuo ”runous” ei manifestoidu ja tule ulos – hän ei osaa kirjoittaa tai ilmaista tätä puolta itsestään.
McCabe toivoisi Millerin osoittavan hänelle vaihdantatalouden ulkopuolista rakkautta.
M.A.S.H. – armeijan liikkuvassa kenttäsairaalassa Altmanin esittelemä innovaatio – jota voisi myös kutsua kinemaattiseksi perversioksi – on elokuvassa käytetty epätavallinen äänisuunnittelu, jossa dialogi limittyy ja jopa pahimmillaan peittyy taustameluun.
Joukkokohtaukset ovat kakofonisen kaoottisia ja elämän makuisia, kun äänisuunnittelu tuo elokuvaan niin realismia kuin dokumentaarista tuntua. Altmanin tyyli on ei-intrusiivinen, etäinen ja tarkkaileva. Kohtausten sommittelu vaikuttaa lähes olemattomalta, kun vahinkoja sattuu ja niitä ohjaaja toivookin taltioivansa; ikään kuin filmiryhmä olisi vahingossa sattunut oikealle 1900-luvun alun kyläyhteisöön.
Elokuvan visuaalinen ilme on utuinen ja pehmeä, mikä johtuu erityisesti kuvauksesta: Vilmos Zsigmond käytti flashing-tekniikkaa, joka haalisti filmistä värejä. Elokuvan melankolinen sävy ja Leonard Cohenin sielukas musiikki tekevät McCabe & Mrs. Milleristä lähes runollisen kokemuksen.
The French Connection – kovaotteiset miehet
1971 oli varsinainen poliisi- ja rikoselokuvien vuosi. Don Siegelin ohjaama ja Clint Eastwoodin tähdittämä Likainen Harry ja Gordon Parksin Shaft – kivikova dekkari saivat ensi-iltansa, mutta samana vuonna ilmestyi myös Mike Hodgesin ohjausdebyytti, Michael Cainen tähdittämä Get Carter – tappakaa Carter.
Kovana Eastwood-fanina joudun harmillisesti toteamaan, että omissa kirjoissani William Friedkinin Kovaotteiset miehet vie näistä pidemmän korren.
Siinä missä Likainen Harry tuntuu ”perinteisemmältä” kovaksikeitetyltä rikoselokuvalta, kaikkine legendaarisine iskulauseineen päivineen, Kovaotteiset miehet tuntuu edelleenkin olevan aikaansa edellä.
Tällä kertaa nimensä mukainen, realistisen kovaotteinen rikoselokuva perustuu löyhästi tositapahtumiin. Friedkin rakentaa elokuvasta realistisen ja intensiivisen tutkielman poliisityöstä New Yorkin kaduilla, jossa käytännössä yksikään hahmo ei muutu, kukaan ei opi mitään, mutta kaiken keskiössä on edesmenneen Gene Hackmanin ”Popeye” Doylen pakkomielteinen yritys saada jahtaamansa rikolliset vastuuseen teoistaan.
Hackman ei itse pitänyt roolista lainkaan, vaan pikemminkin hän vihasi väkivaltaista ja keinoja kaihtamatonta poliisihahmoaan. Tästä huolimatta Hackman voitti ensimmäisen Oscar-palkintonsa elokuvan pääroolista.
Elokuvassa on varsin ikoniseksi noussut, intensiivisyydestään tunnettu takaa-ajokohtaus, jossa Popeye jahtaa rikollisjärjestön salamurhaajaa. Palkkatappaja käyttää tien päälle rakennetuilla kiskoilla kulkevaa metrojunaa, jota Popeye jahtaa autolla. Kohtaus kuvattiin oikeilla kaduilla ilman suljettuja alueita, mikä loi äärimmäisen autenttisen vaikutelman.
The French Connection oli lottovoitto Friedkinille. Elokuva voitti yhteensä hurjat viisi Oscar-palkintoa, mukaan lukien parhaan elokuvan, ohjauksen ja miespääosan. Kovaotteiset miehet heijastaa 1970-luvun Likaisen Harryn tavoin väkivaltaisempaa otetta rikoselokuviin, mutta Friedkin ei tyydy helppoon tai katsojaa tyydyttävään ratkaisuun.
Elokuva päättyy siihen, miten Popeye vahingossa ampuu kollegansa jahdatessaan rikollispomoa hylätyllä teollisuusalueella. Friedkin ei koko uransa aikana uskonut sankaritarinoihin, joten hän ei näytä Hackmania ”voittamassa” päivän saalista; jahtaaja ei saa kiinni jahdattua.
John Frankenheimerin ohjaama Kovaotteiset miehet II tarjoaa tyydyttävän päätöksen tarinalle, mutta siitä puuttuu lainvalvojien ja rikollisten välisen kissa-ja-hiiri-leikin herättämä raivotautinen pakkomielle, joka piinaa Popeyta.
The Last Picture Show – viimeinen elokuva
Peter Bogdanovich ei aloittanut uraansa elokuvaohjaajana, vaan journalistina. Tykkäsi tai ei, niin Bogdanovichia voisi omalla tavallaan tituleerata Alfred Hitchcockin, Orson Wellesin ja John Fordin oppipojaksi. Nuori journalisti tutustui mestariohjaajiin lehtijuttujensa kautta, mutta myöhemmin urallaan kirjoitti toteuttamiensa haastattelujen pohjalta kirjoja ja dokumenttielokuvia omista ikoneistaan.
Tätä taustaa vasten on helppo ymmärtää Bogdanovichin uran toista ohjaustyötä The Last Picture Show – viimeinen elokuva.
Elokuva on haikea kuvaus pikkukaupungin nuorisosta 1950-luvun Texasissa. Se perustuu Larry McMurtryn romaaniin ja on kuvattu mustavalkoisena, mikä vahvistaa nostalgista ja surumielistä tunnelmaa. John Fordin suuntaan kumartava Bogdanovich ei missään nimessä ollut inspiroitunut Dennis Hopperin tai Robert Altmanin kaltaisten rämäpäisten, pilveä polttavien ohjaajien genrerajojen auki repimiseen tai kyseenalaistamiseen.
The Last Picture Show. Cybill Shepherd ja Jeff Bridges.
Viimeinen elokuva on sen sijaan klassisen Hollywoodin tuulista muistuttava humaani tarina, joka käsittelee seksuaalisuutta, yksinäisyyttä ja yhteisön hiljaista rappeutumista. Elokuvassa nuoret hahmot etsivät paikkaansa maailmassa, kun taas aikuiset vaikuttavat juuttuneen menneisyyteen.
Viimeinen elokuva saattaa kuulostaa paperilla tylsemmältä kuin mitä se todellisuudessa on. Klassisen Hollywoodin ohjaajien ihailijana Bogdanovich tuntui olevan täysin kehittynyt tyylitajussaan, mutta samanaikaisesti McMurtryn lähdemateriaalin kipukohtia ei tarvinnut silotella piiloon.
70-luvulle tultaessa elokuvasensuuria ylläpitänyt Haysin ohjeiston ote oli jo hellittänyt, joten Bogdanovich pystyi käsittelemään 50-luvulle sijoittuvassa elokuvassaan 70-luvun moderneja aiheita. Tarinaa ei tarvinnut hyssytellä esimerkiksi seksuaalisten teemojen osalta, mutta tahdikkaana ohjaajana Bogdanovich ei missään nimessä myöskään mässäile niillä.
Kaikki valinnat nojaavat kipuun, joka kumpuaa pikkukaupungin yhteisön sisältä; miten kaikki ovat eksyksissä, mutta yrittävät pitää kasvonsa.
Pääosissa nähdään nuoret Timothy Bottoms, Jeff Bridges ja Cybill Shepherd, sekä Ellen Burstyn, Ben Johnson ja Cloris Leachman. Elokuva sai kahdeksan Oscar-ehdokkuutta ja voitti kaksi: Leachman ja Johnson saivat palkinnot sivuosarooleistaan.
Bogdanovichin elokuva on yhtä aikaa sekä henkilökohtainen kasvutarina että laajempi yhteiskunnallinen allegoria amerikkalaisen unelman hiipumisesta.
Harold and Maude
Hal Ashby on ehdottomasti oma 70-luvun suosikkiohjaajani. Leikkaajana uransa aloittanut Ashby on vastakulttuuria edustavien elokuvantekijöiden selkeä johtohahmo – ja Harold ja Maude on Ashbyn upea taidonnäyte aikaansa edellä olevasta musta komediasta.
Elokuva kertoo nuoren, kuolemaan pakkomielteisesti suhtautuvan Haroldin (Bud Cort) ja elämäniloisen, 79-vuotiaan Mauden (Ruth Gordon) välisestä varsin epätavallisesta romanssista.
Haroldin äiti yrittää jatkuvasti tarjota pojalleen sielunkumppaneita, mutta poika onnistuu lavastetuilla itsemurhillaan karkottamaan lähes kaikki kosijat läheltään. Kukaan ei tunnu innostuvan hänen makaabereista stunteistaan, jotka kuvaavat rikkaasta perheestä tulevan Haroldin kirjaimellista elämästä vieraantumista.
Maude on Haroldille sopivan villi ja vapaa naishahmo, joka saa ravisteltua omalla kapinahengellään elämää nuoreen poikaan. Käytännössä Maude on niin sanottu manic pixie dream girl ennen kuin koko termiä edes oli keksitty.
Manic pixie dream girl on romanttisten komedioiden klisee, jossa elämäänsä kyllästyneet miehet voidaan pelastaa vain villin naisenergian avulla. Kuvatunlainen “villi ja vapaa” nainen tarjoaa uudenlaista näkökulmaa miehelle, mutta yleensä nämä rakkaustarinat eivät pääty hyvin – kuten käy myös Haroldin ja Mauden kohdalla.
Mutta Ashbyn elokuvan tapauksessa olen valmis antamaan tämän kliseen anteeksi monestakin syystä. Ensinnäkin manic pixie dream girl ei ollut vielä tuolloin niin paha klisee kuin mitä se on tätä nykyä. Toisekseen Mauden elämänilo on täysin perusteltu tarinan tekstissä ja motivaatio antaa lisäpontta myös elokuvan pääteemalle – nuorten kuuluisi elää elämäänsä eikä vatvoa kuolemaa.
Hal Ashby tuli uransa aikana tunnetuksi etenkin marginaaliin sijoittuvien hahmojen lämpimänä kuvaajana, ja Harold ja Maude elokuva on erinomainen esimerkki siitä. Ashby tuntuu olevan täysin kotonaan elokuvan kanssa, joka on niin epäsovinnainen kuin vain mahdollista.
Kaikesta mustasta huumorista huolimatta elokuvan rinnassa sykkii sydän. Mauden ilon taustalla on syvä trauma, jonka pohjalta hän on päättänyt elää elämänsä täysillä. Elokuvan parhaassa kohtauksessa Maude ja Harold ovat kukkaniityllä istumassa, puhumassa siitä miten ihmiset ovat kuin kukkia, mutta heidän noustessa ja lähtiessä Ashby leikkaa pitkällä linssillä kuvattuun laajakuvaan, jossa “nuoripari” kävelee hautausmaalla.
Harold ja Maude. Ruth Gordon ja Bud Cort.
Ashby haluaa kuvallisesti muistuttaa, että jokainen meistä kuolee joskus, joten miksi miettiä liikaa, mitä toiset meistä ajattelevat? Miksi haluamme muokata itseämme muiden mukaan kun voisimme olla juuri sellaisia kuin tunnemme sisimmässämme?
Harold ja Maude on tunteikas kuvaus siitä, mitä menetämme, jos emme osaa elää hetkessä. Jokaisen katselukerran jälkeen elokuva valaa minuun uskoa ja toivoa elämään ja ihmiskuntaan – ja toivon, että se tekisi saman myös sinullekin.
Elokuva oli ilmestyessään kaupallinen floppi, mutta Harold ja Maude on sittemmin saavuttanut vakaan kulttimaineen ja noussut yhdeksi 70-luvun rakastetuimmista amerikkalaisista elokuvista. Sen teemat – elämän ainutlaatuisuus, vapaus normeista ja yksilöllisyyden tärkeys – puhuttelevat meitä edelleen. Cat Stevensin melankolian ja ilon sävyjen välillä tanssahteleva musiikki kruunaa elokuvan täysin.
Tulen varmasti tulevissa teksteissäni nostamaan vielä ainakin yhden Hal Ashbyn mestariteoksista.
…ja vielä erityismaininnat
Kärkikahinoissa viiden suositeltavan elokuvan joukkoon oli väkivaltaisista lännenelokuvistaan tunnetun Sam Peckinpahin vuoden 1971 uutuuselokuva, Britannian saarivaltion syrjäseuduille sijoittuva Olkikoirat, Mel Stuartin ohjaama Roald Dahlin kirjaan pohjautuvaJali ja suklaatehdas, Sergio Leonen Meksikon vallankumoukseen sijoittuva spagettiwestern Maahan, senkin hölmö! (Duck You Sucker! tai Fistful of Dynamite ) sekä Nicolas Roegin Walkabout – erämaan vangit.
Kaikki ovat hienoja ja omalta osaltaa persoonallisia elokuvia, jotka ovat tehneet minuun tavalla tai toisella vaikutuksen, mutta valitettavasti nämä eivät päässeet jatkoon.
Ennen kuin päätämme vuoden 1971 käsittelyn haluan nostaa esille sen tosiasian, että kyseinen vuosi oli merkityksellinen siitäkin näkökulmasta että eräiltä lupaavilta ohjaajatulokkailta ilmestyivät elokuvat: George Lucasin opiskeluajan lyhytelokuvasta kasvatettu scifi-elokuva THX-1138 ja a Steven Spielbergin teatterilevityksen saanut tv-elokuva Kauhun kilometrit (Duel).
Tämä kaksikko tulisi vielä muovaamaan ja muokkaamaan kokonaisen sukupolven käsityksen elokuvan voimasta vuosikymmenen loppuun mennessä. Joten ehkä kuulemme heistä vielä?
Vielä viimeiseksi nostan kissan pöydälle, koska joku on saattanutkin tekstiä lukiessa kysyä:
Eikö tästä puutu maininta Stanley Kubrickin Kellopeliappelsiini elokuvasta? Eikö sekin ilmestynyt vuonna 1971?
Ja vastaus on kyllä ilmestyi, ja kyllä puuttuu.
Sattumoisin Kellopeliappelsiini oli vuoden 1971 valinta Colliderin vuosikymmenen Top 10 -listauksessa. Kubrickin klassikkoteoksen valitseminen on täysin oikeutettu, koska Kellopeliappelsiini on edelleen vaikuttava, kohahduttava ja näyttävä elokuva, joka haastaa katsojaa katsomalla suoraan silmiin.
Miten voin ohittaa tässä listauksessa Kubrickin? Ohjaajan, joka ohjasi 70-luvulla vain kaksi elokuvaa? Valinta tuntuu lähes elokuvajumalien rienaamiselta!
Perustelin itselleni valintani sillä, että Kubrickin Kellopeliappelsiini on klassikkona ajaton teos, joka tuntuu yhtä aikaa arvokkaasti vanhentuneelta, mutta myös erittäin modernilta mutta se ei itselleni ole koskaan ollut yhtä tärkeä teos kuin vaikkapa Full Metal Jacket tai Eyes Wide Shut. Jos Kellopeliappelsiini julkaistaisiin tänä päivänä juuri sellaisena kuin se nyt on olemassa, elokuva todennäköisesti joutuisi kohtaamaan samankaltaista kritiikkiä kuin mitä se aikanaan sai osakseen.
Tottahan toki jokaisen tulisi nähdä Kellopeliappelsiini, kuten kaikki muutkin Kubrickin ohjaustyöt. Mielestäni ohjaaja ei missään nimessä ole yliarvostettu, kuten jotkut uskaltavat väittää, mutta näistä makuasioistahan kiistellään jatkuvasti.
Kellopeliappelsiini tuntui liian itsestään selvältä valinnalta, kun tarkastelin vuoden 1971 tarjontaa. Monihan on varmasti nähnyt sen jo, joten olisiko suositus turhaa?
Toisaalta on varmasti monia, jotka eivät ole vielä elokuvaa nähneet, joten siinä mielessä, voit ottaa tämän täytenä suosituksena.
Ville Vuorio – Leffahamsteri