Forssan Lehden (19.11.) haastattelu Oona Tapiomaasta on hengähdys parempaa maailmaa – sellaista, jossa luonto ei ole vain maisema ikkunan takana vaan osa arkea, identiteettiä ja yhteisöllisyyttä. Tapiomaan tarina muistuttaa, kuinka tärkeää paikallinen luontotyö ja ympäristökasvatus ovat, etenkin nyt, kun luontosuhde monella haurastuu ruutujen ja kiireen keskellä.
Forssan luonnonhistoriallinen museo on tämän tarinan sydän. Se ei ole pelkkä kokoelma vitriinejä, vaan elävä kohtaamispaikka, jossa lapset oppivat katsomaan sammalta läheltä, tunnistamaan kauriin jäljet ja ihmettelemään kiviä, jotka ovat olleet täällä kauemmin kuin yksikään meistä. On ilo kuulla, miten museossa panostetaan lapsiin: luontokerho, etsintätehtävät ja opastetut kierrokset avaavat tien siihen ihmeen kokemiseen, jota me aikuiset usein kaipaisimme takaisin.
Tapiomaan ajatus siitä, että luonnosta on paitsi vastuu myös ilo, on helppo allekirjoittaa. Hänen sanansa ”luonto on minulle koti” koskettavat varmasti monia Lounais-Hämeessä. Elämme seudulla, jossa harjut, järvet ja vanhat metsät eivät ole vain postikortteja, vaan osa paikallista kulttuuria. Siksi on erityisen merkittävää, että luonnonsuojeluyhdistys jatkaa työtään, joka ulottuu jo 1950-luvulle asti.
Tapiomaan into ja museon monipuolinen toiminta osoittavat, että luonnon puolustaminen alkaa pienistä teoista: lasten uteliaista kysymyksistä, yhteisistä retkistä ja halusta nähdä ympäröivä luonto arvokkaana. Siksi meidän jokaisen kannattaa tukea tätä työtä – liittymällä yhdistykseen, vierailemalla museossa tai vaikka vain pysähtymällä metsänreunaan ja muistamalla, miksi luonto on meille tärkeä.
Luontomuseon ovi avautuu konkreettisesti kolmesti viikossa, mutta henkisesti se avaa paljon enemmän: näkymän siihen, miten voimme elää sopusoinnussa luonnon kanssa. Sen näkymän soisi yhä useamman näkevän.