Monet kehottavat kuuntelemaan sydäntään ja toimimaan elämässä sen mukaan. Laulaja Diandra tekee toisin. ”Minä kuuntelen, mitä aivot sanovat. Se on vienyt uralla siihen suuntaan missä nyt saan olla.”
Laulaja Diandra Flores voisi melkein kääntää postiosoitteensa tänne Helsingin Musiikkitaloon, jossa nyt tapaamme haastattelun merkeissä. Niin paljon hän viettää täällä aikaa joko harjoittelemassa tai esiintymässä.
Ehtii kulua vain hetki Diandran seurassa, kun käy selväksi, että hän on laulanut itsensä ihmisten sydämiin. Onhan hän ollut koko syksyn taas yhtenä Elämäni biisi -ohjelman laulajista.
Aamupäivän konsertti Musiikkitalossa on juuri alkanut ja laaja aula tyhjentynyt, kun Radion sinfoniaorkesterin intendentti huomaa Diandran. Hän kiiruhtaa kiittämään laulajaa edellisen viikon tilaisuudesta, jossa Diandra esiintyi yhdessä RSO:n muusikoiden kanssa.
Kun haastattelun jälkeen taivallamme aulan poikki, paikalla on jonkin verran kansaa vasta päättyneen konsertin jäljiltä. Kolme naista pysähtyy kertomaan Diandralle, miten paljon he saavat iloa hänen laulustaan.
”Tätä mieltä emme ole vain me kolme, vaan meidän takanamme on kahdenkymmenen hengen naisporukka, jossa kaikki ajattelevat samoin”, yksi naisista sanoo.
Diandra herkistyy sanoista, painaa kätensä sydämelleen ja saa liikutukseltaan sanotuksi vain pienellä äänellä: ”Kiitos. Tuntuu hyvältä.”
Naiset osuvat sanoillaan herkkään kohtaan, sillä juuri iloa Diandra toivoo laulullaan tuovansa. Mutta musiikki on Diandralle paljon muutakin kuin sydämen asia. Laulajan uraansa hän lähestyy ennemmin järjellä kuin tunteella.
”Olen mennyt järjellä”
”Monet kehottavat kuuntelemaan sydäntä ja tekemään niin kuin se sanoo. Minä sen sijaan kuuntelen, mitä aivot sanovat. Siinä mielessä uin vähän vastavirtaan. Olen aina ollut hyvin järki-ihminen. Sellainen, joka säästää kaikki karkit eikä syö niitä. Lapsena siskoni lopulta veivät namini, kun säästelin niitä viidettä kuukautta.
En ehkä ole maailman fiksuin, mutta tottelen harkintakykyäni. Se on vienyt minua uralla siihen suuntaan, missä nyt saan olla, eli tehdä monipuolisesti musiikkia. Olen ottanut riskejä, jos järjen ääni niin kehottaa.
Minun esimerkiksi piti valita kahdesta televisio-ohjelmasta, kumpaan menen. Toinen oli asemansa vakiinnuttanut ja kuulosti tosi kivalta. Toinen oli uusi suomalainen formaatti, josta kukaan ei tiennyt yhtään mitään. Järki käski siihen. Se oli Elämäni biisi.
Vähän samanlainen valintatilanne oli Tähdet tähdet -ohjelman ensimmäiseen kauteen lähteminen. Siitäkään ei tiedetty mitään, ja sinne hyppäsin. Saattaa vaikuttaa siltä, että olen kuunnellut sydämen ääntä, mutta kun punnitsen vaihtoehtoja, olen kyllä mennyt järjellä.
Pallottelen valintoja läheisteni lisäksi myös joidenkin tuntemieni alan ihmisten kanssa, joilla on hyviä mielipiteitä. Ja lopulta menen epätoivon kautta päätökseeni. Usein ne syntyvät näin: kuvittelen itseni siihen tilanteeseen, kun päätös on tehty. Jos silloin alkaakin kaduttaa, valitsen toisen vaihtoehdon.
Olen aina ollut myös järkevä rahankäyttäjä, mutta ihmettelin parikymppisenä, miksi kaikki sanoivat, että omistusasunto on tärkeä asia. Urani alussa olimme Cheekin kanssa kiertuereissulla. ’Mites sun asuntoasiat’, hän kysyi, ja kerroin asuvani vuokralla. ’Oma kämppä on ensimmäinen asia, mitä hankit, ennen kuin matkustelet ja ostat auton’, hän sanoi. Minä siihen: ’Selvä.’ Uskoin vasta, kun Cheek sanoi.
Nyt ymmärrän jo enemmän talousasioista. Oman asunnon lisäksi olen sijoittanut arvoviuluihin. Mutta mihinkään muuhun en ole alkanut sijoittaa, vaikka moni sanoo, että pitäisi. Olen huono matikassa, ja kaikki numeroasiat ovat yök.
Pelkällä sydämellä toimin lapsosteni, eli siskoni lasten ja kummilasteni suhteen. Ostan heille kaiken, mitä he haluavat. Jos yksi haaveilee Frozenin Elsan mekosta, menen ostamaan sen hänelle. Jos toinen puhuu uudesta Christmas-Barbiesta, tilaan sen. Itseeni tuhlaan kahdessa asiassa: takseihin, koska minulla ei ole ajokorttia, mutta aina kiire, ja New Yorkin -matkoihin, joilla viihdyn viikonkin yksin.
On yksi iso asia, jossa olen mennyt vain sydäntä kuunnellen: se, kun valitsin viihdemusiikin klassisen sijaan.”
”Oma epävarmuuteni kahlitsi minua”
”Minulle vapaus tarkoittaa sitä, että voin tehdä itse omat päätökseni sen sijaan, että muut päättävät, mitä teen.
Vapauden vastakohta on se, että on kahlittu. Kun 17-vuotiaana tulin Idolsin kautta musiikkialalle, toteutin asioita, joita levy-yhtiö tai keikkamyyjä pitivät hyvänä uralleni, vaikka minulla olisi ollut eri ajatukset. Oli vaikeaa saada sanottua, mitä halusin. Tunsin itseni kahlituksi. Epävarmuuksissani pelkäsin, mitä minusta ajatellaan, jos pidän oman pääni.
Lopulta rohkaistuin, lähdin pois levy-yhtiöstä ja perustin oman yrityksen. Minulla ei ole pahaa sanottavaa mistään yhtiöstä tai niissä työskentelevistä ihmisistä. Eivät he minua kahlinneet, vaan olivat mahtavia tyyppejä. Oma epävarmuuteni kahlitsi minua.
Virve Rosti sanoi jossain haastattelussa, että ikä tuo itsevarmuutta, mutta en uskonut häntä 23-vuotiaana. Iän myötä aivot kuitenkin muuttuvat, eikä enää välitä niin paljon, mitä muut ajattelevat. Nykyisin tiedän, että Vicky on oikeassa.
Ohjelmoitu nuoruus valmisti tulevaan
Elämäni muuttui 12-vuotiaana tavoitteelliseksi, kun sain viulunopettajakseni maailman parhaan opettajan, Pertti Sutisen. Aloin harjoitella vähintään kaksi tuntia päivässä.
Lukioikäisenä minulla ei ollut enää muuta elämää kuin opiskelu ja muusikon työ. Joka päivä matkustin kolme tuntia kotikaupunkini Hyvinkään ja opiskelukaupunki Lahden väliä, kun suoritin samaan aikaan muusikon perustutkintoa ja kävin kahdessa eri paikassa lukiota.
En voinut osallistua perjantaisin kotibileisiin. Seuraavana aamuna oli kuitenkin kahdeksalta asteikkotunti Lahdessa, ja sen jälkeen Hyvinkään kaupunginorkesterin treenit, koska sunnuntaina oli konsertti, jota ennen esiinnyin Hyvinkään kirkossa ja harjoittelin tutkinto-ohjelmistoa pianistin kanssa.
Kouluissa en oikein tutustunut keneenkään, koska tein orjallisesti omaa koulutusohjelmaani. Lounaatkin söin yksin luokassa.
Voi että se oli yksinäistä aikaa! Kannustin itseäni sillä, mitä minulle oli sanottu: tee nyt se työ, mitä muut joutuvat tekemään myöhemmin, kun nyt pitävät hauskaa. Uskon, että nuorilla urheilijalupauksilla on vähän samanlaista.
Aina kun pystyin, uppouduin kuuntelemaan Lady Gagaa. Sen voimalla tunsin selviäväni. Vaikka kouluttauduin klassisen musiikin puolelle, haaveeni olivat vahvasti viihdemusiikissa.
Olen yksinpuurtaja. Tykkään esimerkiksi juosta yksin, koska siinä saa keskittyä omaan tekemiseen. Joukkueurheilu on tylsää. Orkesterissakaan en lopulta viihtynyt, kun siellä piti soittaa muiden kanssa. Oli ikävystyttävää, kun en päässyt hinkkaamaan niitä kohtia, mitä itse halusin.
Tuossa vaiheessa osallistuin Idolsiin. En kokenut sitä kilpailuna, vaan Idols oli minulle ihmeellinen mahdollisuus päästä haaveideni maailmaan. Panin kaiken peliin, ja siinä kävi tosi ihanasti. Koen vieläkin, että jokainen päivä tällä alalla on ihme.
Hartain toiveeni on, että musiikkini voi olla jollekin samanlainen voiman, ilon ja hengähdyksen tuoja kuin Lady Gaga oli minulle. Olen elämässäni yhdestä asiasta ylpeä: siitä, että jaksoin ne teinivuodet tehdä työtä päästäkseni tähän pisteeseen, missä olen. Se oli kova koulu, mutta yksi parhaista asioista, mitä minulle on tapahtunut.”
”Tarvitsen paljon yksinoloa”
”Rakastan sitä, että lavalla voin antaa itsestäni kaiken. Esiintyessä olen ekstrovertti.
Muuten olen enemmänkin introvertti ja tarvitsen paljon yksinoloa. En todellakaan pysty rentoutumaan kaikessa seurassa. Rakastan ystäviäni, mutta en voisi lähteä viikoksi heidän kanssaan matkalle. He tietävät sen ja tykkäävät minusta juuri tällaisena, vähän erilaisena. Parin yön reissu onnistuu, mutta vaatii vähän ponnistelua. Jo lentokoneessa laitan napit korviin, että saan olla itsekseni.
Oman ajan tarve voi johtua siitä, että minulla on synestesia. Näen äänet ja sanat erilaisina väreinä ja muotoina, mikä on iso ilon lähde, mutta joskus se kuormittaa. Nytkin näen tuon taustalla kuuluvan kilinän värinä. Kuormitus tulee jatkuvasta ärsyketulvasta.
Joskus tuntuu, että vapaa-aika on minulle kuormittavampaa kuin työ. Olen niin tottunut siihen, että kun pitää toimittaa, minä toimitan. Rakastan sitä.
Solahdin siihen moodiin jo kuusivuotiaana, kun aloin esiintyä, eikä se koskaan lähtenyt pois. Jos hengailen perheeni kanssa kauppakeskuksessa, puuskahdan usein, että ’vihaan tällaista päämäärätöntä haahuilua’. Se on mottoni.
Työkuvioissakin on sosiaalisuutta, jota en vain osaa. Kun tulin viihdealalle, minulle oli uutta, että treeneissä heitetään välillä läppää ja nauretaan. Olin oppinut klassisen musiikin harjoittelukulttuurin, jossa hiotaan hampaat irvessä, kunnes teos sujuu. Yritän nauraa mukana, mutta vaikka jutut ovat hauskoja, en koskaan tiedä, onko juttu totta vai sarkasmia. En tule oppimaan tätä kulttuuria, minut on ohjelmoitu toisin.
Lue myös Seura.fi: Diandra ja Deirdre Flores paljastavat erilaisuudestaan: ”Todennäköisesti emme olisi edes tutustuneet, saati ystävystyneet, jos emme olisi sisaria”
On hassua, että kummilasteni tai siskon lasten kanssa en ole yhtään introvertti. Pystyisin olemaan heidän kanssaan vaikka kaksi viikkoa ympäri vuorokauden ilman, että kokisin siinä mitään ongelmaa. Olen todella lapsirakas. Lasten kanssa on niin erilainen maailma ja helppoa olla.”
”Olen kokonaispaketti”
”Perhe on minulle maailman tärkein asia. Siihen kuuluvat vanhempieni lisäksi ukki, kaksi siskoani, heidän koiransa ja isosiskon lapset. Heille olen kuin avoin kirja, ja he tietävät kaikki asiani. Olen heihin koko ajan yhteydessä ja näen perhettäni päivittäin.
Minä olen meistä ainoa, joka saattaa sanoa, että älä tule vielä käymään, tiskaan ensin. Olin jo lapsena sellainen, että heräsin sunnuntaina kuudelta aamulla siivoamaan lastenhuoneen. Asumme nykyisin melkein kaikki lähekkäin Helsingissä, ja usein käyn Hyvinkäällä ukin luona.
Ehkä tämä tapa olla koko ajan yhdessä tulee niiltä ajoilta, kun asuimme isän kotimaassa Chilessä muutaman vuoden, kun olin ihan pieni. Siellä talossamme oli avoimet ovet ja serkkuja, tätejä ja setiä tuli kylään yömyöhään asti.
Olemme meluisa sekametelisoppaperhe. Olen vasta aikuisena tajunnut, että se ei ole ihan tavallista.
Kumppanina olen kokonaispaketti: mukanani tulee myös perheeni siskon lapsia ja koiria myöten. Sanon tämän yleisellä tasolla, sillä en kommentoi sitä, onko minulla tällä hetkellä poikaystävää vai ei.
En ole varma, onko oman perheen perustaminen ylipäätään minun juttuni. Nykyiseen elämänvaiheeseeni se ei mitenkään sovi, mutta täteily on maailman parasta. Poimin kirsikat kakun päältä: saan hakea heitä päiväkodista ja viedä konsertteihin, ilman kasvatusvastuuta. Voin pitää lasten kanssa hauskaa, lelliä heitä ja ostaa kaikki maailman lahjat.”
Diandra Flores, 31
Työ: Laulaja.
Asuu: Helsingissä.
Perhe: Vanhemmat, kaksi siskoa, siskon lapset ja molempien siskojen koirat.
Ajankohtaista: Diandran joulukonserttikiertue Kerran joulukuun aikaan jatkuu 22.12.2025 asti.
Juttu on julkaistu Annassa 48/2026.
Sinua voi kiinnostaa myös:
-
Diandra sai siskontyttönsä kylään ja osti iltapalaa, joka ei ollut menestys
-
Diandra luotti takuuvarmaan tyyliin – huomaatko yhtäläisyydet viime vuoden asuun?
