Onko 50 Cent enää nimi, jota kukaan tuntee? Yli 40-vuotiaana miehenä minun on mahdoton sanoa, mistä nykynuoret enää pitävät, koska aivoni menevät totaalisesti lukkoon ensimmäisen aura-maininnan kohdalla, eivätkä toivu siitä muutamaan tuntiin. Mutta kun minä olin nuori… tai ainakin nuorempi, 50 Cent oli todella kova nimi. Mies oli vuosituhannen alussa planeetan tunnetuimpia rap-tähtiä ja menestys avasi hänelle myös ovia muualle viihdemaailmaan.
Koska myös videopelit olivat vuosituhannen alussa kova juttu (uskokaa tai älkää!), oli tietenkin väistämätöntä, että joku teki myös 50 Centin nimeä hyödyntävän videopelin. Se peli oli 50 Cent: Bulletproof ja se oli aivan karmeaa sontaa. Mutta koska 50 Centin maine ei kaatunut floppipelin myötä, joku toinen yritti muutamaa vuotta myöhemmin uudelleen.
Kukaan tuskin yllättyi hirveästi kuullessaan, että suositun muusikon nimeä kantava peliprojekti tuotti surkean pelin, sillä ainahan pelimaailma on ollut täynnä näitä nopeasti ja vasurilla tehtyjä paskeita, joita yritetään myydä milloin jonkun urheilijan, milloin muusikon nimellä ja naamalla. Mutta tämä on ehkä yllättävämpää: 50 Cent: Blood on the Sand on oikeasti hyvä peli. Miltei erinomainen sellainen.
Jos pelin laatu on yllättävää, niin sama pätee myös sen taustoihin. Blood on the Sand kun ei saanut alkuaan 50 Cent -pelinä, vaan ruotsalaisen kehitystiimin oli alkujaan tarkoitus tehdä Covert-One-kirjoihin perustuva räiskintäpeli, jonka oli tarkoitus ilmestyä samaan aikaan kuin sen perusteella tehdyn TV-sarjankin. Jaa minkä sarjan? Kukaan ei ole ikinä kuullutkaan? Se voi johtua siitä, että studio hautasi koko projektin ennen kuin siitä nähtiin jaksoakaan, mikä tietenkin pisti pelinkehittäjät ikävään välikäteen.
Mutta ei hätää! Kirjailija Tom Clancy myy nimensä koristamaan mitä tahansa tunkiota, joten tiimi käänsi katseensa seuraavaksi Clancyn — tai oikeammin hänen perikuntansa, koska tuossa vaiheessa Clancyn nimi koristi myös hänen hautakiveään — puoleen ja yritti ostaa oikeudet markkinoida heidän taktista räiskintäpeliään Tom Clancyn Taktisena räiskintäpelinä. Shokeeraavasti sieltäkin tuli hylsy, joten nyt oltiin jo hankalassa välikädessä.
Pelastus löytyi yllättäen studion omistajilta, Vivendi Gamesilta, joilla oli kova lisenssi ilman peliä. Swordfish Studiosilla taas oli peli ilman lisenssiä. Yhtä Dragonball Z:n fuusiotanssia myöhemmin 50 Cent: Blood on the Sand sai alkunsa.
Joku voi tässä kohtaa ihmetellä ihan aiheellisesti, miten räppäri 50 Cent ja jonkinlainen puolivakava taktinen peli sopivat yhteen. Vastaus on “todennäköisesti huonosti”, joten uusi lisenssi pakotti tiimin myös pistämään pelin suurelta osin uusiksi. 50 Cent ja hänen mukanaan kulkeva G-Unit-porukka vierailivat studiolla tasaisin väliajoin antamassa palautetta ja osallistumassa pelin kehitykseen, mikä aiheutti varmasti kehittäjille harmaita hiuksia. Tiettävästi peliin lisättiin esimerkiksi viime hetkellä useita helikopteriosioita, koska 50 Centin poika halusi sellaisia peliin.
Toisaalta on vaikea olla Fiddyn ja G-Unitin osallistumisesta kauhean pahoillaan, koska he ja oletettavasti heidän panoksensa on juuri se juttu, joka tekee Blood on the Sandista niin huikean kokemuksen.
Heti alkuun on tunnustettava, että 50 Cent: Blood on the Sand ei ole objektiivisesti mikään huippupeli. Jos ollaan ihan rehellisiä, se on hyvin tyypillinen kolmannen persoonan räiskintäpeli, joita riitti markkinoilla kymmenittäin Gears of Warin huippumenestyksen jälkeen. Tästä huolimatta rakastuin itse peliin ensisilmäyksellä kun näin sen aikanaan Giant Bomb -pelisivuston videossa ja ostin sen välittömästi.
Blood on the Sandin huikeus johtuu siitä, että pelin kehitystiimi tiesi hyvin kehittävänsä aivan naurettavan typerää peliä ja nojasi sitten typeryyteen koko painollaan. Tuloksena on aivan huikea kokemus, jolle ei ole viimeisten 16 vuoden aikana löytynyt vertaista.
Pelin hyvin köykäisessä ja erittäin hölmössä taustatarinassa 50 Cent on vetänyt kiertueen sodan runtelemassa Lähi-idässä, mutta kiero promoottori kieltäytyy viimeisen keikan jälkeen maksamasta Fiddylle tämän palkkioita. Ase ohimolla mies tarjoaa korvikkeena jalokivillä koristeltua pääkalloa, jonka 50 Cent hyväksyy. Mutta ilo on lyhytaikainen, sillä paikalliset rikolliset iskevät lentokentälle suuntaavan autosaattueen kimppuun ja varastavat kallon. Ja sitten 50 Cent yhdessä kavereidensa kanssa lähtee jahtaamaan rikollisia saadakseen kallon takaisin. Tai kuten 50 Cent itse — noin 500 kertaa — huutaa: “that bitch stole my skull”.
Typerä tarina ei toki kantaisi peliä kovin pitkälle, mutta kun koko peli on tehty samalla asenteella. Tuloksena on uskomattoman riemastuttava ja hölmö räiskintäpeli, jossa 50 Cent yhdessä yhden G-Unit-kaverinsa kanssa tykittää kumoon puolet jostain nimettömästä Lähi-idän maasta ja ajaa hummerilla loputkin matalaksi. Kaikki pelin musiikki on kotoisin 50 Centin katalogista, koska tietenkin se on, joten taustalla soi koko ajan joku 50 Centin biisi. Ratkaisu tuo koko touhuun riemastuttavaa New Jack -meininkiä. New Jack oli 1990-luvulla toiminut ammattipainija, joka tuli veristen matsiensa ohella tunnetuksi siitä, että hän vaati, että hänen matsiensa taustalla soitettiin loputtomalla loopilla Dr. Dren Natural Born Killaz -biisiä.
Joten siinä sitä sitten ollaan. Miltei fotorealistinen 50 Cent lanaa kumoon terroristeja huudellen näille herjoja samalla kun mukana seuraava hype man huutaa takarivistä kannustuksia. “Hei, Fiddy! Ammu sitä kusipäätä haulikolla! Jee, Fiddy, hienosti ammuttu”. Peli jakaa sitä enemmän pisteitä, mitä katu-uskottavammin vihollisia murhaa. Jos ampuu tyyppiä suojan takaa päähän, se on ihan OK. Mutta jos ampuu tyyppiä haulikolla metrin päästä keskeltä katua herjoja huutaen, se on paljon hienompaa.
Välillä on tosiaan aika hypätä hummerin — 2000-luvun alkuvuosien miehekkäimmän ja typerimmän auton — rattiin kiilailemaan muita tieltä, jälleen 50 Centin musiikin tahtiin. “Hei Fiddy, hyppää tuosta siististä rampista”, huutaa auton konekivääritornissa heiluva Tony Yayo. Fiddy tekee työtä käskettyä, jolloin peli näyttää hetken aikaa hyvin elokuvamaista hidastusta rampilta hyppäävästä autosta, samalla kun taustalla räjähtelee ja palaa.
Blood on the Sand on aivan uskomattoman typerä peli kaiken ylitseampuvan macho-koohotuksensa kanssa, ja juuri se on pelin hienous. Ei sitä voi ottaa vakavasti, mutta kun koko hommaa lähestyy absurdina performanssitaiteena, tuloksena on kokemus, joka saa aivan jatkuvasti hymyilemään tai jopa nauramaan. Miten en muka voisi rakastaa peliä, jossa 50 Cent tykittää singolla helikoptereita alas taivaalta samalla kun joku mukana seuraava kaveri selostaa tapahtumia ja huutaa koko ajan kannustusta
Valitettavasti tuntuu käyneen niin, että kovinkaan moni ei tajunnut vitsiä, koska Blood on the Sand oli totaalinen floppi. Se myi Yhdysvalloissa vain muutamia kymmeniä tuhansia kopioita, eikä pärjännyt maailmallakaan paljon paremmin. Saksassa se myi nolla kappaletta, koska julkaisija pelkäsi sen joutuvan paikallisten sensuuripykälien uhriksi ja kieltolistalle väkivaltaisen ja arveluttavan sisältönsä johdosta. Saksalaisten menetys!
Kuten jo mainitsin, 50 Cent: Blood on the Sand ei ole objektiivisesti hyvä peli. Se on liian rajoittunut perustason teos ollakseen oikeasti hyvä. Mutta samalla, jos on paukahtanut maailmaan sopivalla huumorintajulla varustettuna — jos esimerkiksi Giant Bombin huumori ja Jeff Gerstmannin meno noin yleisemmin iskevät — peli iskee kympillä. Se on niin överiä tykitystä ja öyhöilyä, että sille ei voi kuin nauraa, ja pyöristyttävän typerien tarinankäänteiden seuraaminen, vasurilla vedetyn ääninäyttelyn ihmetteleminen ja rap-musiikin tahtiin suoritettava kansanmurha pitävät pelin viihdyttävänä lopputeksteihin saakka.
Suosittelen kokeilemaan vaikka emulaattorien avulla, jos ei muuten.
Miikka Lehtonen