94-vuotias Eleanor (June Squibb) viettää eläkepäiviään parhaan ystävänsä Bessien (Rita Zohar) kanssa. Kun Bessie menehtyy sairaalassa, Eleanor muuttaa väliaikaisesti tyttärensä Lisan (Jessica Hecht) luokse asumaan. Lisa keksii äidilleen tekemistä, ja pian Eleanor löytää itsensä toisen maailmansodan aikaisten juutalaisten tukiringistä.
Eleanor tapaa nuoren naisen, Ninan (Erin Kellyman), joka tekee historiallista tutkimusta juutalaisten kokemuksista. Eleanor sepittää Ninalle tarinan toisenmaailmansodan aikaisista tapahtumista, ja pian hän päätyy tutkielman keskeiseksi henkilöksi. Valitettavasti Eleanorin tarina ei ole hänen vaan Bessien.
Elokuva on alusta alkaen ongelmallinen. Sen tempo sakkaa pahasti eikä yksikään hahmo Ninaa lukuun ottamatta kehity tarinan aikana. Etenkin päähenkilö Eleanor on rasittava ja haastava hahmo, josta on katsojana vaikea pitää. Nina tuntuu itse asiassa enemmänkin päähahmolta, sillä hänellä on tarinassa enemmän pelissä. Hänen persoonansa on samastuttava ja hänen tekemisissään on enemmän järkeä.
Toisen maailmansodan aikaisten juutalaisten tarinat on tärkeä aihealue, mutta elokuvan tapa käsitellä sitä jää ontoksi. Musiikki ja tunnelma on väärin rytmitetty, ja leikkaus tuntuu hutiloidulta. Käsikirjoitus junnaa etenkin loppua kohden, minkä vuoksi elokuva tuntuu pidemmältä kuin se todellisuudessa on.
Kritiikistä huolimatta elokuvan parasta antia on Ninan ja Eleanorin välinen suhde. Se on lämminhenkinen ja uskottava, vaikka jääkin lyhyeksi, sillä elokuva tuntuu kiirehtivän alleviivaamaan juutalaisten traagista historiaa jättäen hahmot puolitiehen. Jos päähenkilö ei ole osannut elää 94 vuotta itsensä kanssa ja kokee ensimmäistä kertaa elämässään yksinäisyyden tunteen, niin onkohan hän koskaan kunnolla elänyt?
Werneri Pihlajamäki
Eleanor the Great -elokuvan traileri
