Epärealistisia vaatimuslistoja, heikkoja kompromissiehdotuksia, kokouksia kokousten perään. Ukrainaan on koitettu sorvata rauhaa jo kuukausia, ja viimeisin Ukrainan delegaation matka Yhdysvaltoihin ei ole tuottanut ratkaisua vaikeimpiin kysymyksiin.
Asetelma on absurdi. Yhdysvallat neuvottelee Venäjälle lisää maata Ukrainasta, vaikka huoneessa ei ole yhtään venäläistä. Kaukana on läntinen solidaarisuus ja visio voitosta, jossa demokraattisen lännen suurvalta käyttäisi voimaansa ja näyttäisi diktatuurille kapin paikan.
Nyt neuvotellaan tappiosta. Keskeisin kysymys on, häviääkö Ukraina pelkästään maata vai meneekö suvereniteetti pesuveden mukana.
Ukrainan sodan tulevaisuudesta on ymmärrettävä muutama asia, jotta rauhanprosessia voi tarkastella mielekkäästi. Ensimmäinen on sodan yleistilanne.
Liikkeet rintamilla ovat verrattain hitaita, mutta näennäisen tasaisen tilanteen taustalta löytyy liuta ongelmia, joille ei ole näköpiirissä selvää ratkaisua ja joiden voidaan olettaa pahenevan sodan yhä pitkittyessä.
Ukrainan asevoimia vaivaa krooninen miespula, karkuruusongelma kasvaa, yksiköt kuluvat kuukausi kuukaudelta, Yhdysvaltain suhtautuminen on jatkuva epävarmuustekijä, Euroopan unioni ei saa päätöksiä aikaan taloudellisesta tuesta ja läntisen sotilaallisen tuen määrä on laskenut.
Ukrainan painostamista ei siis kannata tällä hetkellä lopettaa, sillä tavoitteet eivät ole karanneet niin kauas, etteivätkö ne olisi vielä saavutettavissa, mikäli Ukrainan kannalta huonoimmat skenaariot toteutuvat. Hyökkääjän horisontissa siintää vielä mahdollisuuksia.
Toisekseen on hahmotettava sotaa Venäjän näkökulmasta. Sota runtelee sitäkin eri tavoin, mutta se uskoo edelleen kykyynsä ratkaista sota taistelukentällä. Aidolle rauhanprosessille ei täten ole tarvetta.
Kremlin kipukynnys on länsimaalaisittain katsottuna korkea, mutta se ei nykyisellään ylity riittävän nopeasti, kaikista sanktioista ja tukitoimista huolimatta. Maan johdossa ei huolehdita nyt kauppasuhteista tai demografisista kauneusvirheistä, vaan kysymys jostain aivan muusta.
Venäjä ei ole sellaisessa asemassa, jossa sen olisi peräännyttävä keskeisimmistä tavoitteistaan. Niitä ovat Ukrainan sotilaallinen ja poliittinen alistaminen, vaikutuspiirin laajentaminen ja Euroopan turvallisuusarkkitehtuurin muokkaaminen Venäjän vihamielisiä pyrkimyksiä suosivaan suuntaan.
Ulkoa tai sisältä ei tule niin vakavaa painetta, että sodan nopea päättäminen näyttäytyisi jatkamista houkuttelevammalta. Sotimalla saataviin hyötyihin uskotaan edelleen enemmän, sillä tulevaisuuden ongelmat eivät näytä niin vakavilta.
Ukrainalaissotilas valmistelee pommittajalennokkia tehtävälle. Vaikka rintama liikkuu hitaasti, merkittävä osa sodan lopputuloksesta ratkeaa silti taistelukentällä. AOP
Venäjä on nykyisessä rauhanperformanssissa ollut lähinnä saamapuolella. Se ei ole julkisesti perääntynyt juuri mistään, siinä missä Eurooppa ja Ukraina ovat joutuneet paljastamaan korttejaan.
Se saanut muun muassa vivutettua itselleen pakoreitin taloudellisista sanktioista. Jos sota loppuu, Eurooppakin on ilmaissut sitoutuvansa pakotteiden asteittaiseen lieventämiseen. Venäjä voi periaatteessa pitkittää sotaa, koska luottaa pääsevänsä takaisin taloudellisen yhteistyön pariin rauhan jälkeen.
Tällä hetkellä on hankala nähdä, missä voisi olla sellaista voimaa, jolla Venäjää voitaisiin kiristää tai uhata. Suvereeni Nato-Ukraina olisi toteutuessaan Venäjälle niin kertakaikkisen sietämätön ajatus, että sen estämisestä ollaan valmis maksamaan hintaa, jota ei pidä aliarvioida.
Kolmanneksi on tarkasteltava Ukrainan ja EU:n suhdetta nykyiseen rauhanprosessiin.
Ukraina ei ole vielä varsinaisessa katkeamispisteessä. Se menettää maata joka kuukausi, mutta se pystyy edelleen hidastamaan Venäjää ja laittaa sen maksamaan jokaisesta kylästä kovaa hintaa. Rintama taipuu muttei murru, ja vaikka vähän paikallisesti murtuisikin, suurimmat kriisit onnistutaan edelleen ehkäisemään. Pinnan alla kuplii kuitenkin aiemmin mainittuja ongelmia.
Ukraina ei ole vielä niin mahdottomassa tilanteessa, että sille voitaisiin sanella aivan mitä rauhanehtoja tahansa. Donbasissa on taisteltu vuodesta 2014 alkaen, ja poliittisesti alueen luovuttaminen Venäjälle tuntuu mahdottomalta.
Vielä vakavampi uhka ovat kuitenkin erinäiset rajoitukset Ukrainan ulko- ja turvallisuuspoliittiseen liikkumavaraan. Jos Ukrainan Nato-tie katkeaa lopullisesti, ei maa pääse Venäjän painostuksesta kunnolla eroon. Ukraina lienee valmis taistelemaan vielä kauan ja katkerasti välttääkseen suvereniteettinsa murentamisen.
EU:lla on valitettavan vähän kortteja käsissään. Se pystyy tukemaan Ukrainan puolustustaistelua, mutta sillä ei ole työkaluja yleistilanteen muuttamiseksi. Sotilaallinen interventio on poliittisten realiteettien ulkopuolella, koska edes aseapua ei saada kasvatettua riittävän määrätietoisesti.
On kertakaikkisen epäselvää, millä EU voisi pakottaa Venäjää tappiollisempaan lopputulokseen. Toimijuuden puutteen vuoksi EU on joutunut ikään kuin sivullisen asemaan. Sillä ei ole muskeleita sanella sodan ratkaisua, sillä jo nykyiset vastuut tuntuvat painavan hartioilla liikaa.
Nykyiset neuvottelut eivät tule johtamaan rauhaan, eivät todennäköisesti edes väliaikaiseen tulitaukoon, sillä Venäjällä on varaa odottaa. Se syöttää Ukrainalle ja lännelle ehdotuksia, jotka se tietää nykytilanteessa mahdottomiksi itsekin.
Puolen vuoden päästä tilanne saattaa kuitenkin olla toinen. Venäjä halunnee katsoa lännen ja Ukrainan kortit ennen johtopäätösten vetämistä. Jos länneltä ei pian löydy lisää rahaa, terästä ja selkärankaa, voidaan ensi vuonna nähdä sodan muuttuvan yhä karummaksi.