Selittämättömät kuolemat, tippumiset kerrostaloista ja avustetut itsemurhat kertovat siitä, että maata puhdistetaan, kirjoittaa vanhempi Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimuksen yliopistolehtori Arto Luukkanen Helsingin yliopistosta.
Samalla kun Putin käy sotaa Ukrainassa ja pitää maailmaan jännityksessä rauhantunnustelujen avulla, käydään Venäjän sisäpolitiikan kulisseissa armotonta kamppailua presidentti Vladimir Putinin seuraajasta.
Kyse on presidentin virasta ja samalla myös uuden perinnöllisen eliitin muodostumisesta Venäjälle.
Kun neuvostoaikana n iin sanottuun nomenklatuuraan eli etuoikeutettuun neuvostoluokkaan kuului noin 200 000 ihmistä, niin nyt puhutaan paljon pienemmästä joukosta, joka kuitenkin kasvaa nopeasti kun uusi eliitti yhdistää jälkeläisensä siihen.
Kun Putin tuli valtaan vuonna 2000, hän ”täsmäpommitti” tärkeimpiin valtion virkoihin 6000 hengen joukon turvallisuuspalveluista.
Nyt puhutaan jo kymmenistä tuhansista uuden eliitin jäsenistä.
Kuten Radio Svabodan toimittaja Sergei Medvedev 3.12.2025 totesi, Putinin hallintotapa on luonut järjestelmän, jossa Venäjää hallitsee noin 25 klaanin verkosto, joka pitää hallinnon ja talouden lankoja käsissään.
Varsinainen ylin valta tulee kuitenkin muualta.
Näiden klaanien ulkopuolella on Putinin henkilökohtaisesti tuntema luotettujen ryhmä; turvallisuuspalveluista kotoisin oleva ydinjoukko, joista on valittu ehdokkaat kaikkein vaativimpiin tehtäviin.
Tämä sekurokratian kova ydin ja presidentinhallinnon ydinosaajien joukko kilpailee presidentin luottamuksesta ja kisaa mahdollisesta seuraajapäätöksestä.
Putinin seuraajan on osoitettava kyvykkyyttä, kärsivällisyyttä, juonittelutaitoa ja ennen kaikkea sokeaa lojaalisuutta johtajaa kohtaan. Epäilyksiä ei saa olla.
Putinin lähipiiri kilpailee nyt ankarasti siitä kuka on lojaalein tai uskollisin ja kuka pystyy miellyttämään eniten presidenttiä.
Entiset suosikit tai mentorit voivat nopeastikin lentää ulos ikkunasta, joutua epäsuosioon ja tai joutua merkityksettömään virkaan. Tämän takia uusien suosikkien on oltava kovapintaisia ja etukäteen uskollisia samaan aikaan kun Putin kilpailuttaa heitä keskenään testatakseen lojaalisuuden laatua.
Putinin tuki on kovaa valuuttaa tässä valtataistelussa. Ikääntynyt presidentti on hallinnut jo 25 vuotta – enemmän tai vähemmän avoimesti.
Hänestä on tullut poliittinen ikoni. Putin on nyt miltei tarunomainen hahmo, joka hallitsee suosikkiensa ja ystäviensä verkoston kautta. Tämän järjestelmän erikoispiirteenä on ollut ”jumalhämärä”, eli toisin sanoen asioista päätetään mahdollisimman suljetusti; pienessä suosikkien ja avainjohtajien piirissä.
Johtajan armosta ja suosion auringonpaisteesta voi suistua nopeastikin pois.
Esimerkiksi Putinin tärkeä luottomies Dmitri Kozak oli pitkään hänen erikoissuosikkinsa ja hänestä puhuttiin mahdollisena seuraajana. Hän oli kotoisin Pietarista, tunsi Putinin ja toimi siellä Putinin alaisena hallintomiehenä 1990-luvulla. Vuoden 2000 jälkeen Putin toi hänet Moskovaan ja antoi hänelle yhä merkittävämpiä tehtäviä.
Kun tarvittiin ennakkoluulotonta ja tehokasta hallintomiestä, Kozak oli aina Putinin valinta.
Kozak kuitenkin erosi vuoden 2025 syyskuun puolivälissä ja lähetti presidentille kirjeen, jossa hän arvosteli Ukrainan sotaa. Putin myönsi salamanopeasti eron Kozakille ja jätti hänet ilman tehtäviä sen jälkeen. Matka sivuraiteelle oli nopea.
Tässä seuraavassa esitellään mahdollisia seuraaja-ehdokkaita viimeisen 25 vuoden ajalta.
Kahden ensimmäisen presidenttikauden jälkeen Putin halusi noudattaa perustuslakia ja luopui vallasta. Sijaiseksi valittiin taatusti uskollisista uskollisin; hänen oma lakimiehensä Dmitri Medvedev.
Itse vallanvaihto naamioitiin jonkinlaiseksi koulunäytelmäksi, jossa jokaisella oli selvät vuorosanat. Haluttiin noudattaa sääntöjä ja antaa ulkomaille kuva aidosta demokratiasta.
Joulukuun 10:nä päivänä vuonna 2007 saapui Kremliin, presidentti Vladimir Vladimirovitš Putinin luokse, joukko vakavailmeisiä miehiä. Tumma, puupaneloitu työhuone täyttyi kameramiesten lisäksi Venäjän parlamentin, duuman puoluejohtajista.
Tulijoiden etunenässä oli Yhtenäinen Venäjä puolueen puheenjohtaja Boris Vjatšeslavovitš Gryzlov. Putinin lisäksi huoneessa oli toinen vakavailmeinen mies: varapääministeri Dmitri Medvedev.
Boris Gryzlovin oli aluksi vaikea löytää oikeat fraasit: hän oli tv-tapaamisessa epävarma.
Juuri päättyneet duuman vaalit olivat kohottaneet ”Yhtenäinen Venäjä” suurimmaksi puolueeksi mutta nyt äänessä ei ollut itsevarma vaalivoittaja vaan nähtävästi tilanteen poikkeuksellisuudesta ja kameroista häkeltynyt mies.
Vieraiden istuuduttua Gryzlov piti puheen, jonka pääkohta oli siinä, että näiden neljän puolueen johtajat olivat keskustelleet tulevista presidentinvaaleista.
”Ystävällisten konsultaatioiden kautta” he olivat päätyneet ehdottamaan varapääministeri Dmitri Anatolievitš Medvedeviä yhteiseksi ehdokkaakseen vuoden 2008 vaaleissa.
Gryzlovin mukaan Medvedev oli osoittanut taitonsa johtaessaan kansallisia projekteja ja mikä tärkeintä – aikaansaanut oikeita tuloksia.
Pöydän päässä oleva istunut presidentti Vladimir Putin ei näyttänyt olevan yllättynyt ehdotuksesta. Puheen loputtua hän kysyi pehmeällä äänellä varapääministeriltä, puhutellen tätä tuttavallisesti mutta myös muodollisesti Dmitri Anatolievitšiksi: ”Onko teitä konsultoitu tästä?”
Tämän jälkeen televisiossa näkyi hyvin pidättyväinen mutta myös hyvää mieltään vaikeasti peittelevä Medvedev, joka myönsi keskusteluja käydyn.
Putin jatkoi vastaustaan puoluejohtajille toteamalla tämän ehdotuksen tulleen parlamentin enemmistöltä ja näiden neljän puolueen edustavan Venäjän yhteiskunnan laajaa kirjoa. Puoluejohtajien ehdotuksen sinetiksi Putin sanoi tunteneensa Medvedevin jo 17 vuotta, tehneensä työtä hänen kanssaan ja ennen kaikkea tukevansa tätä presidentiksi koko sydämestänsä.
Näin Venäjän kansa oli silloisen presidenttinsä ”ennakkoäänellä” ja televisiokameroiden valojen välkkeessä valinnut seuraavaksi presidentinviran haltijaksi Dmitri Medvedevin. Vaalit olivat sen jälkeen vain muotoseikka.
Medvedev kuitenkin pakotettiin jättämään presidentinvirka vuonna 2012.
Putin oli häneen selvästi tyytymätön; Libyan lentokieltoon myöntyminen ja Gaddafin kaatuminen harmitti. Samoin se, että Medvedev oli alkanut kampanjoimaan ja kokoamaan omaa ryhmäänsä, jonka taakse oppositio ja älymystö olisi mielellään ryhmittynyt.
Presidentti Medvedevin kausi herätti toivoa ja ajatuksia siitä, että maata voisi muuttaa; että myös uudet sukupolvet olisi mahdollista ottaa mukaan päätöksentekoon.
Vaikka presidentti Medvedev oli ollut äärimmäisen varovainen ja vaikka maan todellinen vallankäyttäjä oli ollut Putin, oli hänen ympärilleen ryhmittynyt voimia, jotka unelmoivat mahdollisesta muutoksesta.
Venäläinen keskiluokka kurotti kätensä kohti politiikkaa… ja sai pian näpeilleen.
Toiveet ja unelmat romahtivat syyskuun 24. päivänä 2011 kun annettiin ilmoitus osien vaihtamisesta Putinin ja Medvedevin kesken.
Sitä pidettiin yleisesti lehmänkauppana; valta-eliitin piirissä ennakkoon sovittuna päätöksenä.
Ilmoitus merkitsi presidentti Dmitri Medvedeviin liitettyjen orastavien liberalisointitoiveiden sammumista ja Putinin konservatiivisen linjan voittoa. Medvedev ei ollutkaan se uudistaja, johon oli uskottu vaan ainoastaan Putinin käskyläinen ja nöyrä renki.
Turhautunut venäläinen keskiluokka koki tulleensa petetyksi ja protestoi samoihin aikoihin pidettyjen duuman vaalien väärinkäytöksiä vastaan – ja samalla sitä vastaan, että siltä vietiin mahdollisuus vaikuttaa.
Seurauksena oli ns. valkean nauhan liike, jossa protestoitiin ankarasti Moskovassa ja muissa suurissa kaupungeissa.
Valkean nauhan liike yllätti hallitsevan eliitin täydellisesti. Miten oli mahdollista, että venäläiset, jotka olivat saaneet energiarahoista itselleen joka vuosi 10-20 prosenttia lisää palkkaa, mahdollisuuden päästä lomille ulkomaille ja rapeat maistiaiset kulutusyhteiskunnan ihanuudesta voisivat protestoida? Miten nämä kehtasivat marssia mielenosoituksissa!
Vuoden 2011-2012 mielenilmaukset kertoivat, että Putinin ja hänen edustamansa sekurokratian prestiisi ja arvovalta oli 10 vuodessa vähitellen murentunut.
Putinia vastaan suunnatut buuaukset urheilukilpailuissa tai kymmentuhantiset mielenosoitukset ovat merkkejä siitä, että Putinin hallinnon aika olisi normaalissa parlamentaarisessa järjestelmässä kulunut loppuun. Hallinto oli menettänyt kansalaisten mielissä moraalisen valtuutuksensa.
Kun vuonna 2000 Putin edusti dynaamista ja kaivattua maan rauhoittajaa, on hänestä nyt vuonna 2011 tullut vanhan ja ikävän järjestelmän vertauskuva.
Mielenosoitukset taltutettiin voimalla ja tyhjillä lupauksilla. Opiskelijat vangittiin ja he saivat pitkiä tuomioita.
Piti löytää myös syntipukki. Entiset suosikit saivat mennä. Esimerkiksi erittäin vaikutusvaltainen presidentin kansliapäällikkö Vladislav Surkovin alennettiin ”modernisaatiosta” vastaavaksi henkilöksi.
Surkov päätyi presidentti Medvedevin ”päällystakista” ja käytännön sisäpolitiikan johtajasta sivuraiteelle.
Mielenosoitukset myös johtivat siihen, että Putin alkoi puhdistamaan armeijaa ja turvallisuuspalveluiden johtajia mahdollisista pettureista.
Seuraavaksi suosikiksi kapusi Putinin henkivartija ja turvallisuuspalveluiden kenraali Aleksei Djumin. Hän oli toiminut aluksi14 vuotta presidentin henkivartijana ja lopulta hänestä tuli Putinin erityinen luotettu ja käskyläinen.
Tämä Venäjän erikoisjoukkojen kenraali huolehti Krimin niemimaan liittämisestä Venäjään vuonna 2014 ja seuraavana vuonna hänestä tuli varapuolustusministeri.
Vuosina 2016-2024 hän toimi Tulan alueen kuvernöörinä; hänen piti saada siviilipuolen kokemusta mahdolliseen presidentinvirkaan.
Djuminin tähti nousi samalla kun Putinin ajan alun tärkeä ja vahva mies Sergei Ivanov siirrettiin sivuraiteelle nöyryyttävällä tavalla: hänestä tehtiin elokuusta 2016 alkaen presidentin erityisedustaja luonnonsuojelua, ekologiaa ja kuljetuksia koskevissa kysymyksissä. Toisin sanoen hänelle annettiin nöyryyttävät potkut.
Voittajaksi jäi Aleksei Djumin, josta leivottiin vuonna 2024 Venäjän turvallisuusneuvoston jäsen.
Kannattaa panna merkille, että Djuminin nousu mahdolliseksi vallanperijäksi ponnahti julkisuuteen samaan aikaan kun GRU:n eli Venäjän sotilastiedustelun sisällä tehtiin mittavia uudelleenjärjestelyjä.
Sotilastiedustelun entiset johtajat kenraali Igor Sergun ja hänen lähimmät miehensä kuolivat hyvinkin yllättävästi. Terveet viisikymppiset miehet kuolivat – ilmeisesti lojaalisuuden puutteeseen. Samoihin aikoihin Aleksei Djumin korotettiin kenraalin arvoon. Kun Ivanov potkaistiin alas, aleni myös Pietarista kotoisin olevan sekurokraattien merkitys.
Aluksi.
FSB joutui tässä vuosien 2013-2014 nimityskierroksessa maksumieheksi. Sen oli pakko luovuttaa tärkeitä paikkoja Venäjän federaation suojapalvelun väelle FSO:lle, toisin sanoen johtajien henkivartijoille.
FSO:sta tuli näin kansalliskaartin ohella presidentin suosikkijärjestö. Anton Vainon johtamat ulkopoliitikot MGIMO:sta ottivat taas ulkopolitiikkaa enemmän ohjaukseensa.
Mielenkiintoisinta oli myös seurata tässä yhteydessä vakoilijatoveri ja Putinin vanhemman mentorin Nikolai Patruševin kohtaloa. FSB epäonnistui vuonna 2022 alkaneessa Ukrainan operaatiossa selvästi ja näytti siltä, että hänen aikansa olisi pian ohitse.
Hänet siirrettiin turvallisuusneuvoston vaikutusvaltaisesta sihteerin virasta ”laivanrakennuksen neuvonantajaksi” mutta puolen vuoden kuluttua hänen tähtensä nousi jälleen. Kävi ilmi, että Putin ei tullut toimeen ilman häntä.
Tämä johtui siitä, että turvallisuuspalvelu FSB:n vanha yli 70 -vuotias johtaja Alexandr Bortnikov ja Patrušev olivat löytäneet toisensa.
He istuivat yhdessä FSB:n ”terrorisminvastaisessa komiteassa”. Kyseinen elin taisteli ennen kaikkea Ukrainan mahdollisia ”sympatisoija” vastaan ja löysikin niitä Venäjältä runsaasti. ISIS ja islamilaiset terroristit leimattiin kaikki Ukrainan liittolaisiksi.
Uhkien eliminointi vaati uhkien ammattilaisia taistelemaan niitä vastaan. Tämän jälkeen kumpaakin tarvittiin – niin Bortnikovia ja Patruševia.
Se, että FSB oli epäonnistunut Ukrainan valtauksen yhteydessä vuonna 2022 pyyhkiytyi pois mielistä kun palkkasotilaspäällikkö Evgeni Prigožin kesällä 2023 teki vallankaappausyrityksen.
FSB:n varoitukset ennen kapinaa tulkittiin merkittäviksi ja se saikin mieluisaksi tehtäväkseen tutkia oliko armeijassa epälojaaleja kenraaleja. Tutkintakoneisto lähti armotta pyörimään ja monet pätevät upseerit saivat lopputilin tai vankeustuomion.
Patruševin tähti onkin ollut nousussa Ukrainan sodan edetessä. Äärimmäisissä tilanteissa tarvittiin ideologisesti äärimmäistä työntekijää.
Patrušev on vannoutunut lännen vastustaja ja hänellä on myös kana kynimättä Suomen kanssa. Hänestä on myös puhuttu mahdollisena Putinin seuraajana Ukrainan sodan edetessä.
Ainakin se on varmaa, että hän harjoittaa maassa sisäistä puhdistusta niin liike-elämän kuin hallinnon edustajien keskuudessa. Eikä turvaudu turhiin laillisiin muotoseikkoihin.
Peli käydään siis Patruševin ja Djuminin välillä.
Djuminin vastustajana on Patrušev, joka toimii vielä FSB:n sisällä Ukrainan vastaisen sodan pääideologina ja uhkakuvien maalaajana.
Näyttää siltä, että seuraajakamppailun pelaajat edustavat kahta erilaista turvallisuusorganisaatiota: sotilastiedustelua GRU:ta ja tiedustelupalvelu FSB:tä. Näillä molemmilla organisaatioilla on aseellisia voimia ja kykyä pelata kovaa.
Tämä on se syy miksi esimerkiksi Vjatseslav Volodin ei ole niin vahvoilla presidentiksi vaikka jotkut analyytikot arvioivat niin. Hän on duuman johtaja mutta sisällissodan kaltaisissa olosuhteissa on oltava aseita ja miehiä pitämään vallasta kiinni.
Valtataistelussa tarvitaan liittolaisia ja Putinin henkivartijana toimineen kenraalin uskotaan lähentyneen Venäjän presidentinhallintoa ja ennen kaikkea sen johtajaa Anton Vainoa.
Kremlin seraljin verhojen taakse on vaikea nähdä mutta on kuitenkin selvää, että presidentinhallinto on tässä kriisitilanteessa nostanut omaa profiiliaan yhdessä Venäjän turvallisuusneuvoston kanssa. Presidentinhallinnon ehkä vaikuttavin näistä vaikuttajista on edellä mainittu Anton Vaino, joka on toiminut Ivanovin epäsuosion jälkeen vuodesta 2016 ”presidentinhallinnon kapelimestarina”.
Vaino on virolaissyntyinen ja valmistunut Moskovan diplomaattikoulusta MGIMO:sta.
Vaino oli myös se, joka syrjäytti FSB-taustaisen ja Venäjän hallinnon erääksi tärkeimmäksi mieheksi nousseen Sergei Ivanovin vuonna 2016.
Hänen kanssaan Venäjän sisäpolitiikan toiseksi suureksi hahmoksi on noussut Sergei Kirijenko, jonka vastuulle on annettu maan tulevaisuuden suuntaviivojen luominen sodan jälkeen.
Hänelle on annettu myös Donbassin ja uusien ”vapautettavien” alueiden hallinnon tosiasiallinen johto. Kunhan ne vaan saadaan Venäjän haltuun.
On selvää, että valtataistelu vallanperijöiden Djuminin ja Patruševin välillä jatkuu hiljaisena shakkina ja kulissien takana tapahtuvana kädenvääntönä.
Selittämättömät kuolemat, tippumiset kerrostaloista ja avustetut itsemurhat kertovat siitä, että maata puhdistetaan. Jos ja kun rauha tulee niin ”puhdistuksen” aallot käyvät vielä jyrkempinä.
Prigožinin kapinan jälkeen Djumin totesi, että kaikesta kapinoinnista huolimatta hän oli isänmaallinen mies.
Lausunto oli myrkkyä Putinille, joka juhannuksena 2023 pitämässään puheessa tuomitsi petturit. Putin ei koskaan mainitse julkisesti vihollisiaan nimillä. Eikä nytkään puheessaan nytkään maininnut Prigožinia nimeltä mutta totesi, että tässä marssissa juhannuksena Moskovaan käännyttiin valtiota vastaan henkilökohtaisen ambition perusteella.
Puheessa käytetyt sanat ”predatel-predatelstvo” (petturi-petturuus) olivat kovia nimityksiä.
Puolustajat ryntäsivät poliittiselle estradille osoittamaan lojaalisuuttaan.
Venäjän eliittiin ja presidentin lähipiiriin kuuluva Vjatseslav Volodin ilmoitti, että ajanjakso 23.-24.6.2023 piirtyisi Venäjän historiaan ”yhtenäisyyden ja lujittamisen päivinä”, jolloin yhteiskunta ”yhdistyi Vladimir Vladimirovitš Putinin ympärille”.
Hän myös kiirehti ylistämään presidenttiä siitä, että hän ”selvisi mitä vaativimmasta tilanteesta ja vahvisti asemansa niin kotona kuin maailmalla” ja että tämä kaikki niin, että hän ei sallinut verenvuodatusta. Myös Venäjän federaation alueiden ja tasavaltojen johtajat kiiruhtivat vakuuttamaan tukeansa presidentille.
Sotaa kommentoivat tahot kuten Igor Girkin ja monet sotabloggarit eivät kuitenkaan tyytyneet tähän vaan paljastivat, että säikähdys ja pelko saivat monet hallinnon jäsenet pakenemaan hetkeksi Moskovasta.
Tästä paniikista esimerkkinä oli entinen presidentti Medvedev ja monet varapääministerit, jotka pakkasivat suihkukoneisiin kultaa ja käteistä ja sitten pika pikaa suunnistivat nopeasti ulkomaille omilla yksityiskoneillaan.
Kun kapina oli ohitse, he sitten palasivat takaisin häntä koipien välissä vannomaan uskollisuutta presidentille.
Keskusvallan reaktio suorapuheisiin ja militaristisiin sotabloggareihin (ns. vihaiset sotabloggarit) mm. Igor Girkiniin ja Pavel Gubareviin tuli varsin pian – pian kuukausi sen jälkeen; 21.7.2023 – heidät pidätettiin ja syytettiin ”ekstremismistä”.
Ikävien totuuksien puhujia ei tarvittu.
Edellä mainittu oligarkkien ja vallanpitäjien joukkopako paljasti kuitenkin Putinille sen miten heikoissa kantimissa hänen valtansa oli. Pelko vallankumouksesta sai venäläisten oligarkkien suihkukone-armadat liukkaasti liikkeelle.
Se, että varustelusta vastaava varapääministeri Denis Manturov lensi pikaisesti Turkkiin hämmästytti ehkä kaikkein eniten.
Diktaattorin ei ikinä kannata uskoa eliitin uskollisuuteen. Se vaihtuu yhtä nopeasti kuin tuulen suunta.
Esimerkkejä on. Aikoinaan kun vuoden 2014 alussa kun presidentti Ukrainan Venäjä-mielinen presidentti Viktor Janukovitš joutui vaikeuksiin Ukrainassa, niin erityisesti talouseliitti oli valmis luopumaan yllättävän nopeasti tukemisesta.
Hyvänä esimerkkinä tästä lojaliteettien horjunnassa oli se, että Tulan kuvernööri ja Putinin seuraajaksi aiottu kenraali Aleksei Djumin ei julistanut alueelleen paikallista poikkeustilaa. Toisin kuin muut aluejohtajat palkkasotilaiden marssireitillä Moskovaan. Patruševin puolelta tämä laitettiin kyllä merkille.
Entä mitä tulevaisuudessa?
Entä sitten suuri johtaja itse? Onko hän itse selvillä tästä valtataistelusta ja tajuaako hän tilanteen?
Kun Natsi-Saksa miehitti demilitarisoidun Reininmaan vuonna 1936 totesi Saksan valtakunnankansleri Adolf Hitler medialle seuraavaa: ”Seuraan tietäni unissakävelijän tarkkuudella ja varmuudella”.
Tarkoitus oli silloin rauhoitella kotimaisia mielialoja ja vakuuttaa saksalaiset siitä, että ”Johtaja” tietää kaiken parhaiten.
Syytäkin oli: Saksan armeijan johto oli ollut miehityksestä kauhuissaan. Jos ranskalaiset olisivat ajaneet saksalaiset tiehensä Reininmaalta, näiden olisi pitänyt vetäytyä häntä koipien välissä sillä maa ei ollut vielä varustautunut tarpeeksi. Voimaa ei vielä ollut.
Hitler kuitenkin tajusi selvästi liittoutuneiden silloisen heikkouden. Etenkään Ranska ei ollut halukas toimimaan. Se pelkäsi yhteenoton seurauksia ”kuin piru vihkivettä” ja siksi bluffi toimi.
Toimiiko Putinin bluffi? Onko hän juopunut tästä rauhapelistä, jossa hän näyttää määräävän marssijärjestyksen?
Näyttää siltä, että jonkinlainen uhkapelureille ominainen voittamattomuuden tunne on viime aikoina vallannut Venäjän presidentti Vladimir Putinin.
Rauhanneuvottelut ovat nostaneet hänen itsevarmuuttaan, kun hän on tajunnut, että USA ei halua hänen kanssaan oikeaa konfliktia.
Trumpin myötä Putinille on sodan neljännen vuoden kohta alkaessa annettu mahdollisuus voittaa kaikki tässä uhkapelissä. Hän voi saada USA:n kautta Ukrainan antautumaan tai sitten nitistää se taistelukentällä. Kaikki on saatavilla ja typerästi aloitettu sotaseikkailu voikin onnistua.
Ja mikä maukkainta: hän ei saisi rauhanteon myötä pelkästään Ukrainaa kultalautasella vaan myös Euroopan.
USA:n penseä suhde Eurooppaan saattaa hajottaa Naton ja johtaa Euroopan tilanteeseen, jossa sen on pakko alistua poliittisesti. Suomi olisi tässä Venäjän uudessa menuussa pikkuinen mutta herkullinen välipala.
Putin pelottelee ja harjoittaa psykologista sodankäyntiä. Heti rauhansuunnitelman käsittelyn jälkeen Putin totesi vuoden 2025 joulukuun alussa eurooppalaisille, että on valmis sotimaan heidän kanssaan.
Hän myös julisti, että Venäjä käy sotaa viimeiseen ukrainalaiseen saakka jos tarvitaan. Putin tietää, että hän ratkaisee rauhan. Ei Zelenskyi.
Putinin aseman vahvistuminen on havaittu maailmalla.
Venäjän presidenttiä hemmoteltiin Intian vierailulla hämmästyttävällä egonhieronnalla. Juhlamenoissa häntä kunnioitettiin hindulaisin uskonnollisin menoin (aarti).
Suuren johtajan kunnioitus oli itämaisen loisteliasta; hänen kuvansa edessä heilutettiin suitsuketta ja naiset lauloivat hänelle palvovia lauluja. Tervehdystauluissa mainittiin Putinin olevan hänen ”ylhäisyytensä” (Превосходительство), joka tosin viittaa vasta virastorangissa III-IV luokan korkeuteen.
Ei vielä perinnölliseen hallitsijaan.
Ehkä asia muuttuu tulevaisuudessa, kun Venäjän uusi eliitti vahvistaa asemiaan? Ehkä Venäjä saa uuden tsaarin?
Kirjoittaja Arto Luukkanen on vanhempi Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimuksen yliopistolehtori Helsingin yliopistosta.
LUE MYÖS
Nikolai Patrušev
Nikolai Patruševin edustama kovan linja FSB-ryhmä näkee Suomen muodostavan ratkaisevan uhan Venäjälle.
Suomi onkin edellämainitussa valtataistelupelissä ollut sopiva syntipukki ja syyllinen. Kyse ei ole uudesta asiasta vaan sellaisesta, josta puhuttiin vielä silloin kun Suomella ja Venäjällä oli ns. traditionaaliset suhteet ja Putin oli vain ”naapurinpoika” Pietarista.
Otan tässä esille historian hämärästä vuonna 2013 Mordvan tasavallan pääkaupungissa Saranskissa pidetyn kokouksen 17. – 18. pnä joulukuuta 2013.
Kokouksen aihe oli: ”Etnokansalliset uhat Volgan alueella: syyt ja mahdolliset seuraukset”.
Kokouksen yli 200 osanottajaa Venäjän federaation 15 alueelta keskustelivat tässä konferenssissa valtakunnan alueella toimivista ”kansallis-separatistisista liikkeistä ja lahkoista sekä uskonnollisesta separatismista ja laittomasta muuttoliikkeestä”.
Kyse ei ollut mistään marginaalisesta kokouksesta vaan siellä oli osanottajia Venäjän federaation kansalaisliikkeistä, kansallisuusasioiden ministeriöstä ja uskonnollisista yhteisöistä.
Kokouksen henki oli jyrkän isänmaallinen ja sen osanottajia elähdytti huoli siitä Venäjän hajoamisesta Euroopan ja Aasian puoleiseen osaan ja maan pirstoutumisesta kansallisiin alueisiin tai uskonnollisten jakolinjojen mukaisesti.
Kokouksen osanottajille näytettiin aluksi todistusaineistoa materiaalia siitä miten Mordvan alueen separatistisia aineksia tuetaan maan rajojen ulkopuolella; Eestissä, Suomessa ja Georgiassa.
Kokouksen päämaalit olivat kuitenkin Volgan varrella. Kuten toimittaja Aleksei Nikolajev totesi nettiartikkelissaan ”Eesti ja Suomi muodostavat uhan Volgan alueelle” pääuhkana oli Tatarstanin uskonnollinen ja Mordvan alueen poliittinen separatismi.
Suomi oli kokouksessa vaarallinen esimerkki. Saranskin hengellisen koulun rehtori, esipappi Aleksandr Pelin totesi, että separatistista nationalismia ja sen propagandaa johdettiin niiden opiskelijoiden keskuudessa, jotka olivat saaneet koulutusta Suomessa ulkomaisten apurahojen turvin.
On huomattava, että Suomi oli vielä vuonna 2013 aseista itseään riisuva ja myötäilevä naapuri, joka pyrki heiluttamaan häntää idän suuntaan. Siitä huolimatta Suomi oli vaarallinen ja potentiaalinen vihollinen.
Meillä oli silloin pääministerinä Jyrki Katainen, joka organisoi maan historian suurimman aseistariisunta-operaation sitten II maailmansodan jälkeen. Se ei merkinnyt mitään.
Suomen Natojäsenyys onkin tässä Patruševin sotahaukkojen ajattelussa toisijaista ja yhdentekevää. Viholliskuvien virallinen maalari ja valtataistelun toinen osapuoli Nikolai Patrušev edustaa ajattelua, jossa toistellaan loputtomasti, että Suomi on lännen ja Naton eteentyönnetty tukikohta ja jonka aiheuttama turvallisuusongelma vaatisi uutta ”talvisotaa”.
Hänelle ainoa pysyvä ratkaisu olisi Suomen miehittäminen tai poliittinen neutralisointi yhdistettynä aseistariistumiseen. Se johtuu siitä, että näille tiedustelumiehille Suomi on aina epäluotettavien natsien maa.
Patrušev on toistellut kyllästymiseen saakka sitä, että Suomessa elätellään separatistisia toiveita Karjalan palauttamisesta ja että Suomessa on perustettu kansallismielinen ”Karjalan pataljoona” tätä varten.
Näissä patologisissa uhkakuvissa on hyvinkin mahdollista, että Suomi saattaa organisoida kaikenlaisia terroristi-iskuja alueelle tätä varten tai häiritä Venäjän Itämeren laivaston tai merenkulun toimintaa.
Tällainen mahdollinen koventunut hybriditilanne saattaisi syntyä jos ja kun USA hyökkäisi Venezuelan kimppuun – Venäjän olisi saatava tasapainon takia hoitaa ”Suomen ongelma” kuntoon.
ARTO LUUKKANEN