Leijonavalmennuksen sopii toivoa, että orastava noste Juuse Saroksen pelissä johtaa siihen, että hän palaa huipputasolle, kirjoittaa Yle Urheilun jääkiekkotoimittaja Tommi Seppälä.
Avaa kuvien katselu
Antti Pennasen Leijonat tarvitsee olympiaturnaukseen kuuman maalivahdin. Kuva: Jani Saikko / Yle
Jos Leijonat ovat voineet arvoturnauksissa läpi vuosikymmenten luottaa yhteen asiaan ylitse muiden, se on ollut maalivahtipeli. Muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta maalivahtipeli on toiminut lähes korvaamattomana kivijalkana, kun Leijonat ovat niittäneet menestystä kansainvälisistä turnauksista.
Toisaalta asian voisi kääntää myös toisinpäin: miten usein on heikolla maalivahtipelillä kenenkään toimesta menestytty?
Harvoin jos koskaan.
Suomelle maalivahtipelillä on ollut aina erityinen merkitys. Leijonat ei ole koskaan kyennyt hakemaan kilpailuetua puhtaasti pelaajamateriaalin kautta, eikä pysty tekemään niin edelleenkään, joten puolustus- ja maalivahtipelin varaan on aina laskettu paljon. Tämä on pelin henki myös helmikuussa Milano-Cortinan olympiajäällä.
Vaikka käsillä on kaikkien aikojen suomalaissukupolvi, Kanada ja Yhdysvallat luisteluttavat jäälle sen päiväset tähtisikermät, ettei niistä voi puhua edes samana päivänä Leijonien kanssa. Kanada voisi rakentaa turnaukseen kaksi joukkuetta ja ne voisivat hyvinkin kohdata finaalissa.
Avaa kuvien katselu
Suomi päästi maajoukkueiden huipputurnauksen kolmessa ottelussa neljätoista maalia. Kuva: World Cup of Hockey via Getty Im
Eli: pelitapa, yhtenäisyys, maalivahtipeli. Sisu, sauna ja terva.
Jos Leijonat ei löydä jostakin turnaukseen kuumaa maalivahtia, kaiken toivon voi heittää.
Vaihtoehdot vähissä
Kun katse sitten käännetään NHL:n suuntaan, mistä pelaavat maalivahdit Milanoon haetaan, tilanne ei vaikuta kovin hyvältä. Tilanne itse asiassa vaikuttaa todella huolestuttavalta, ellei jopa katastrofaalisen hälyttävältä.
Kylmä tosiasia nimittäin on, että aika tarkkaan kaksi kuukautta ennen olympialaisten avausottelua NHL:stä ei löydy yhtäkään kuumaa suomalaismaalivahtia. Suurin huolenaihe liittyy Leijonien selkeään ykkösvahtiin, Nashvillen Juuse Sarokseen. Hämeenlinnalaisvahti on tullut rytisten alas NHL:n maalivahtieliitistä.
Kauaksi on tultu siitä, kun Saros kolme vuotta sitten pelasti runkosarjassa lähes 47 maalia yli maaliodottaman ollen koko sarjan paras tältä osin. Vuotta aiemmin tämä oli sijoittunut kolmanneksi vuoden maalivahti-äänestyksessä.
Nyt Saros on toista vuotta putkeen 89:n torjuntaprosentilla ja kolmen päästetyn maalin keskiarvolla operoiva maalivahti.
Avaa kuvien katselu
Heikomman maajoukkueiden huipputurnauksen jälkeen Saros pelasi vahvan MM-turnauksen. Kuva: Pasi Suokko / Apollo Photo / All Over Press
En henkilökohtaisesti usko Saroksen tason tippuneen, vaan maalivahtipelin vajonneen muun joukkueen mukana. Nashville on ollut jo tovin yksi NHL:n heikommin johdetuista ja etenkin valmennetuista joukkueista. Olosuhteet eivät tietenkään ole selitys laskeneelle maalivahtipelin tasolle, mutta ehdottomasti inhimillinen tekijä taustalla.
Taustalla kummittelee lisäksi menneen talven heikot esitykset maajoukkueiden huipputurnauksessa Pohjois-Amerikassa. Leijonien tilanne oli tuolloin – ja voi olla Milanossakin – samanlainen kuin Nashvillella: heikosti valmennettu joukkue oli sekaisin eikä maalivahdista ollut sen pelastajaksi.
Onko Leijonilla muita vaihtoehtoja kuin Saros?
Eipä juurikaan.
Kevin Lankinen ja Ukko-Pekka Luukkonen toimivat Saroksen apureina talven huipputurnauksessa, mutta näiden kaudesta on yhtä vähän kerrottavaa kuin Saroksen. Erikoinen sattumus on, että kolmikosta jokainen pelaa järkyttävän roskistulipalon takana: Lankinen Vancouverissa, Luukkonen Buffalossa. Toivonsa ja sielunsakin kadottaneita yhdistelmiä molemmat.
Joonas Korpisalo, Justus Annunen, Leevi Meriläinen tai Ville Husso tuskin ovat olympiaehdokkaiden listalla.
Kotimaisen maalivahtipelin lama
Tilanne on laajemmassakin katsannossa suomalaisittain erikoinen. Harvoin on nimittäin NHL:ssä nähty suomalainen maalivahtipeli kollektiivisesti sellaisessa lamassa, jossa se nyt on. Taalajäiltä ei löydy yhtäkään kuumaa suomalaismaalivahtia, eikä edes yhtä 90:n torjuntaprosentilla operoivaa.
Tilanne on ennen näkemätön sen jälkeen, kun kotimaisia maalivahteja alkoi virrata NHL:ään vuosituhannen vaihteessa.
Edellisen kerran suomalaismaalivahdit pelasivat kauden läpi ilman 90:n torjuntaprosenttia kaudella 1999–2000. Yrittäjiä tosin oli vain yksi: Jani Hurme Ottawassa.
90:n torjuntaprosentilla torjuneiden suomalaisvahtien määrä NHL:ssä 2020-luvulla
2019–2020: 6 / 8
2020–2021: 8 / 13
2021–2022: 6 / 11
2022–2023: 5 /10
2023–2024: 4 / 8
2024–2025: 2 / 10
2025–2026: 0 / 7
Lähde: NHL.com
Leijonien valmennus- ja johtoportaan onkin tartuttava kaksin käsin toivoon, jonka viimeiset kierrokset NHL:ssä ovat antaneet. Juuse Saros on nimittäin voittanut kuudesta edellisestä ottelustaan viisi ja päästänyt voittopeleissä taakseen vain kymmenen osumaa. Toki voitot ovat Coloradoa lukuun ottamatta enemmän tai vähemmän kellarikerroksen porukoista.
Jännitysmomentti olympiaturnausta ajatellen on yhtä kaikki maalivahtipelin osalta melkoinen.
Tilannetta ei helpota se, että Leijonien ympärillä on muutenkin ollut levotonta Antti Pennasen aikakaudella. Näin levällään ei Suomen maajoukkueen pakka ole ollut sitten Lauri Marjamäen vuosien. Jos maalivahtipelistäkään ei ole pelastajaksi, tilanne voi Italiassa äityä pahaksikin.
Leijonien sopii toivoa, että Saros on löytänyt peliinsä viime viikkoina uuden vaihteen.
