Pitkä vaelluspäivä oli tuonut luontokuvaaja Teemu Saloriutan ystävineen vanhasta metsästä suuren, märän aapasuon reunalle Hammastunturin erämaan kaakkoisosassa.
Raate, tuo hankalakulkuisten soiden kruununjalokivi, kukki silmänkantamattomiin valkoisena tähtimerenä. Taivaalla tummat ukkospilvet nousivat aurinkoa vasten ja loivat suolle dramaattisen, elokuvamaisen valaistuksen. Ja sitten suon poikki kulki suuri hirvi.
–Tämmöisiä sattuu pitkillä reissuilla, kun on kaukana autoteistä, Saloriutta sanoo.
Teemu Saloriutta asuu Varsinais-Suomen Kemiönsaaressa, omien sanojensa mukaan kaukaisimmassa paikassa, jossa asuessaan voi vielä käydä Etelä-Suomen suurissa kaupungeissa työreissuilla. Kemiönsaaressa riittää hienoja luontokohteita ja metsiä.
Kuva: Teemu Saloriutta
Saloriutta oli todellisella tutkimusmatkalla. Hänen tehtävänään oli selvittää, olisiko kartalla kiinnostavalta näyttänyt Suomen pisin vaellus luonnontilaisia metsiä pitkin mahdollinen kesäaikaan.
Hän oli Retki ikimetsään -kirjan toisen tekijän, kirjailija Päivi Mattilan kanssa tullut siihen tulokseen, että vaellus kulkisi niin sanotun Metsä-Lapin maanselän poikki. Reitti lähtisi Ylläkseltä Ounastunturille, kulkisi Puljun erämaan läpi Lemmenjoen kansallispuiston eteläreunaa ja suojelemattoman Peurakairan kautta aina Urho Kekkosen kansallispuistoon, itärajalle saakka.
Reitin keskiosasta ei juurikaan löytynyt tietoa, joten Saloriutta päätti omin jaloin katsastaa, millainen pätkä olisi, ja olisiko sitä pitkin vaeltaminen edes järkevää.
Tästä tuli noin 200 kilometrin vaellus Ounastunturin lähettyviltä Enontekiön Peltovuoman kylältä Urho Kekkosen kansallispuiston reunalle, lähelle Kakslauttasen kylää Inarin kunnan eteläosiin.
Saloriutta on kokenut poluttomien seutujen vaeltaja.
Kun hän yläkouluikäisenä innostui valokuvaamisesta, valkeni nopeasti, että hänen täytyisi viettää pitkiä aikoja luonnossa saadakseen otettua sellaisia kuvia kuin halusi. Niinpä Saloriutta ryhtyi vaeltamaan.
Retkeillessäkin Saloriuttaa ovat aina kutsuneet poluttomat kohteet ja mahdollisimman hiljaiset metsät. Jo varhain hän huomasi, että mitä luonnontilaisempi metsä on, sitä hienompi ja häntä puhuttelevampi kohde se on.
Vanhoissa metsissä paljon vaeltanut Saloriutta teki kirjaa varten useina syksyinä retkiä myös itselleen uusiin luonnonmetsiin. Erityisesti retkiä tehtiin Kainuuseen, josta piti valita alueen lukuisista upeista kohteista kirjaan sopivimmat.
Nyt Saloriutta kertoo, mitä hän pitkällä vaelluksellaan Suomen hienoimmissa ikimetsissä tajusi.
1. Kaikki ei ole peruuttamattomasti pilalla
Ikimetsät ovat paitsi tärkeitä kaikelle luonnon monimuotoisuudelle myös häikäisevän kiinnostavia retkikohteita.
Kuva: Teemu Saloriutta
Kun pitkä vaellus oli lähellä puolimatkaa, kulkijat saavuttivat Puljun erämaan jälkeisen mahtavan ikimännikön. Takana oli melko raskas päivä ja kaikkiaan pitkiä päivämatkoja soisessa maastossa.
Vanhojen mäntyjen suojassa Saloriutan tajuntaan iski, että he olivat tulleet jo ”älyttömän pitkälle”, ja matkaa olisi edessä vielä yli viikko.
–Kun koko ajan kulkee metsissä, joissa ihmisvaikutusta on ollut niukasti, ymmärtää, että suurten luonnonmetsien aika ei ole vielä ohi. Kaikki ei ole vielä pilalla.
2. Luonnonmetsät ovat keskenään hurjan erilaisia, samalla leveyspiirilläkin
Saloriutan pitkä vaellus läpi luonnonmetsien noudatteli reitiltään Kullervo Kemppisen 50 vuotta sitten tekemään hiihtovaellusta saman alueen halki. Kemppinen kuvailee vaellusta kirjassaan Naskama – tarinaa ja tunnelmia talviselta maanselältä.
Kuva: Teemu Saloriutta
Saloriutta myöntää etukäteen olettaneensa, että heidän kohtaamansa metsät olisivat keskenään melko samanlaisia. Mutta vaellus tarjosi yhä uudelleen yllätyksiä ja rajua vaihtelua.
Oli pystysuoraan nouseva harjumännikkö.
Oli rehevä koivikkoinen laakso.
Oli kuusimetsä täynnä niin leveitä puita, että niiden alaskurottavien oksien suojissa olisi mahtunut mukavasti nukkumaan.
Ja kuusikon jälkeen saattoi laskeutua tiheään mäntymetsään, jossa jykevät ikimännyt ovat seisseet rintarinnan vuosikausien ajan – satoja vuosia pidempään kuin talousmetsässä niiden olisi mahdollista kasvaa.
Toki, pohjoisessa ikimetsät eivät ole kaikin paikoin sellaista kuin opitussa esteettisessä käsityksessämme: iäkkäät männyt eivät ole aina valtavan paksuja ja vaaranlakikuusikkoa saattaisi joku sanoa kitukasvuiseksi. Mutta esimerkiksi Peurakairan suunnalla oli tunnelmaltaan hyvinkin kansallisromanttista ja maalauksellista, järeää ikihonkaa ja paljon keloja.
Yksi asia on Saloriutan mielestä selvä: ikimetsät ovat tavattoman monimuotoisia.
–Ikinä ei voi tietää, mitä seuraavan mäen takaa tulee vastaan, kun puut ovat saaneet kasvaa yksilöllisten kehityskulkujensa perusteella.
Metsässä ei ole samanikäistä, tasapäistä puujoukkoa, vaan puiden ikäjakauma on laaja.
Upeimpia ovat vanhimmat puut, ja seistessään satoja vuosia vanhan puun vieressä Saloriutta kertoo kokeneensa huimausta.
–Ajattelin, mitä kaikkea Suomessakin on ehtinyt tapahtua tuona aikana. Puulla on käynyt valtavan hyvä tuuri, että se on edelleen pystyssä.
Vanhin tunnettu elävä mänty on noin 800-vuotias, ja etelässäkin männyt voivat olla 400-vuotiaita ja keloina vaikka kuinka paljon pidempään.
3. Helppokulkuisuus ei vaadi ihmisen hoitotoimenpiteitä
Luontokuvaus on Teemu Saloriutalle sivutoimista, päivätyönään hän toimii Maanmittauslaitoksella karttojen parissa. Tässä hän kuvaa Koivusuon luonnonpuistossa.
Kuva: Teemu Saloriutta
Pitkä vaellus kumosi lopullisesti Saloriutan jo valmiiksi epäilemän myytin siitä, että vanhat luonnonmetsät olisivat vaikeakulkuisia.
–Varsinkaan pohjoisen metsissä tämä ei pidä paikkaansa. Koko 200 kilometrin matkan pystyimme kulkemaan suoralla kompassisuunnalla juuri siitä, mistä huvitti, hän kertoo.
Metsän takia ei tarvinnut juurikaan astua sivuun suunnasta. Reissu ei silti lukuisten soiden ylitysten vuoksi ollut kokonaisuutena kevyt. Pehmeä alusta oli raskas kulkea kahden viikon tavaroiden kanssa, ja lisäksi matkalla vastaan tuli paljon suopuroja ja muita kierrettäviä esteitä.
–Toisaalta metsät olivat helppokulkuisia ja ihania, mutta kokonaisuutena reitit eivät varmasti olleet joka retkeilijälle miellyttäviä.
Saloriutta vaeltaa yleensä kumisaappaat jalassa, mutta tämä vaellus kului kuitenkin osin niin kovapohjaisissa maastoissa, että loppumatkasta saappaat aiheuttivat rutkasti kolotusta. Jos päätyy tekemään vastaavan pitkän vaelluksen, hän saattaa valita toiset jalkineet.
4. Kansallispuistossakin saa olla silmä tarkkana ihmisen vaikutukselle
Koitajoella Saloriutan kuvattavaksi on päässyt muun muassa tämä puu.
Kuva: Teemu Saloriutta
Luonnonmetsän tutuin muoto monelle kulkijalle on kansallispuisto. Niissäkin ihmisen historiallisen toiminnan vaikutus usein näkyy: on talousmetsää aikojen takaa, tervanpolttoa ja niin edelleen.
– Sielläkin on vaadittu se kaikkein vaikeakulkuisin ja syrjäisin paikka, jotta metsä säilyy läpi vuosisatojen koskemattomana, Saloriutta sanoo.
–Kun oppii näkemään niitä piirteitä, saattaa huomata, että nyt on tullut johonkin erityiseen paikkaan, jonka löytääkseni on pitänyt vähän nähdä vaivaa ja ponnistella.
Asioita, joita Saloriutta pitää silmällä: järeimmät ikipuut, lahopuiden ikä, ovatko edelliset puusukupolvet maassa kaatuneina vai onko niitä haettu pois, kuinka tasaikäistä metsä on.
5. Ikimetsät eivät varsinaisesti kaipaa kävijäjoukkoja – vaella vastuullisesti
Tällaistakin voi metsässä olla. Jättimäinen muurahaispesä sijaitsee Kuhmon Elimyssalossa.
Kuva: Teemu Saloriutta
Listatessaan retkikohteita kirjaan tekijät päätyivät siihen, että etenkin eteläisessä Suomessa he ohjaisivat vinkeillään ihmisiä paikkoihin, joissa on jo luontoa suojaavia retkeilyrakenteita. Monet eteläiset ikimetsät ovat niin harvinaisia ja ainutlaatuisia paikkoja, etteivät ne kestäisi suurten ihmismassojen virtaa. Huomioon oli myös otettava harvinaisten lajien, kuten petolintujen, pesimärauha.
Pohjoisessa kirjan käsittelyyn pääsi myös seutuja, joissa ei kulje valmiita reittejä, koska alueet ovat niin suuria, ettei samanlaista retkeilypainetta kuin etelässä pääse syntymään paikallisesti. Alueilla liikkuminen vaatii myös niin paljon erätaitoja, ettei niillä kuka tahansa retkeile.
Yleisesti ottaen luonnonmetsässä liikkuessaan kannattaa pitää silmällä, ettei tallaa kasvillisuutta, joka siitä kärsii – esimerkiksi herkässä lehtometsässä.
–Koettaa pysyä mielellään poluilla, voi olla eläinten polkujakin ja muuta, jotka muodostavat hyviä kulkureittejä.
Joka kerta täytyy erikseen tarkistaa leiriytymisen ja tulenteon säännöt.
–Voi myös miettiä, onko nuotion teko aina välttämätöntä. Kesäaikaan en itse tee juuri koskaan tulia, Saloriutta sanoo.
6. Olemassa olevia suojelualueita voisi ja pitäisi laajentaa juuri nyt
Katramoroston ikikuusikkoa Sodankylässä.
Kuva: Teemu Saloriutta
Saloriutan reitti kulki etenkin Peurakairassa sellaisia reittejä, joita ei ole vielä pysyvästi suojeltu, ja myös Puljun erämaa-alueen lähellä on suojelemattomia metsiä. Osa niistä on Metsähallituksen päätöksellä määräaikaisesti rauhoitettuja. Saloriutan mukaan näitä alueita olisi nyt tärkeä saada liitettyä vaikka ympäröiviin alueisiin ja pysyvän suojelun turviin.
Vaikuttavimmat metsät eivät nimittäin rajoittuneet suojeltuihin alueisiin, vaan niiden ulkopuolella oli paikoin jopa hienompaa metsää kuin sisäpuolella.
–Ilmeisesti vähän tarkoituksellakin silloin, kun erämaita perustettiin, jätettiin jotain sellaisia kaikkein parhaiten kasvavia metsiä ulkopuolelle. Kitumaita rauhoitettiin vähän helpommin, Saloriutta sanoo.
Nyt metsät ovat ehtineet kasvaa.
Vanhoissa metsissä olevaa lajistoa ja osaltaan luonnon monimuotoisuutta auttaisi se, jos suojelualueista saataisiin mahdollisimman suuria, yhtenäisiä kokonaisuuksia.
–Vaikka siellä olisi tässä vaiheessa osittain nuorempaa metsää, sekin ennallistuu ja vanhenee. Sadan vuoden päästä sekin metsä olisi todennäköisesti paljon vanhempaa kuin mikään ympärillä, Saloriutta sanoo.
–Niin meidän lapsenlapsiemme ja siitä eteenpäinkin olisi mahdollista nähdä vanhaa metsää.
Suojeluntarve on suuri etelässä, jossa luonnontilaisia metsiä on vain vähän. Saloriutta muistuttaa, että vaikka pohjoisessa on paljon suojelualueita ja erämaa-alueita, on siellä myös luonnontilaisimpia metsiä vailla virallista suojaa.
Saloriutta nostaa esiin Luonnonmetsät Sapmi -työryhmän, joka on selvittänyt saamelaisten kotiseutualueen metsien luontoarvoja ja tehnyt alueella merkittäviä löytöjä. Samaan aikaan olemme uutisista saaneet lukea, kuinka pohjoisimmissa matkailukeskuksissa poltetaan ikivanhoja keloja.
– Jos joku haluaa käyttää niitä puita taloudellisesti, niin se helposti kohdistuu tosi arvokkaisiin metsiin.
Nälkäaapa ylittyi nälkäisenä
Metsä-Lapissa on myös soita ja niillä melko varmasti myös hyttysiä.
Kuva: Teemu Saloriutta
Kuinka Saloriutan pitkä vaellus sitten päättyi? Vaeltajat saivat huomata, että kilometrejä tuli yli viisikymmentä enemmän kuin oli suunniteltu – lähinnä siksi, että he päätyivät kiertämään pisimmät suot metsän kautta nopeuttaakseen kulkua.
Näin päivämatkoista tuli yllättävänkin kunnianhimoisia, ja he vaelsivat aamusta iltamyöhään.
–Kun ylitimme Nälkäaapaa toiseksi viimeisenä päivänä, oli aika kova nälkä.
Jos Saloriutta lähtisi samalle reitille uudestaan, hän ottaisi mukaansa isompia annoksia kuin normaaleilla, leppoisammilla vaelluksillaan.
Kaikkiaan vaellus oli kuitenkin vaikuttava kokemus, jota hän suosittelee lämpimästi muillekin.
–Hyvin tehtävissä oleva reitti, jos soiden kanssa tulee toimeen.
Lue lisää
Teemu Saloriutan blogikirjoitus Vaellus Metsä-Lapin erämaiden ja ikimetsien poikki
Vinkit
Teemu Saloriutan kolme suositusta ikimetsistä innostuville
Närängänvaara, Kuusamo
Kuusamon Närängänvaaralla metsää voi ihailla myös ylhäältä käsin.
Kuva: Teemu Saloriutta
”Siellä on yksi Suomen parhaimpia metsiä. Pikkuisen eteläisempää metsää kuin Lapin metsät, joten luonto on vähän erilaista ja puut jo vähän korkeampia. Korkealle nouseva Närängänvaara tuo metsään upeaa maisemaperspektiiviä.”
Mantoselän alue Urho Kekkosen kansallispuistossa
Mantoselän alue on yksi Urho Kekkosen kansallispuiston kohtuullisella vaivalla saavutettavista paikoista, joissa on upeaa metsää.
Kuva: Teemu Saloriutta
”Urho Kekkosen kansallispuisto on pakollinen mainittava. Se on laaja alue, ja siellä on tosi paljon hienoja metsiä. Matalan kynnyksen kohde ja retkeilijälle mielekäs tosi paikka, koska siellä menee hyvin polkuja ja reittejä sekä on autiotupia. Kirjassa annamme täsmäpaikkoja, mutta jos sinne lähtee satunnaisesti kulkemaan, todennäköisesti ei osu niihin hienoimpiin metsiin. Yksi upea, ei niin vaikeasti saavutettava, paikka on eteläosissa oleva Mantoselän alue.
Saarijärven alue Suomussalmella
Saarijärven alue Suomussalmella on hyvä päiväretkikohde. Siellä kainuulaisten metsien koko olemus esittäytyy aika pienellä aarnialueella.
Kuva: Teemu Saloriutta
”Hyvä päiväretkikohde. Aika pienellä aarnialueelta löytyy kainuulaisten metsien koko olemus. On perinteisen runollista aarniometsää, jossa vaaleaa luppojäkälää roikkuu kuusten oksilta. On järeää mäntyä, kuusta ja koivua seassa. Erilaisia biotooppeja, välillä harjuja ja välillä tasaisempaa ja sitten vielä hieno järvi siihen kylkeen. Kainuu pienoiskoossa -tyyppinen kohde.”