Kristiina Komulainen palasi pitkän sairastelun jälkeen rakkaan extreme-lajin pariin. Nyt hän kertoo, mitä enduron ajaminen antaa, ja mitkä muut keinot auttavat vaikeina päivinä.
20.12. 20:00
Kristiina Komulainen, 46, saa extreme-lajista energiaa arkeen ja aina joskus aivotärähdyksen. Hän kertoo rakkaasta harrastuksestaan – ja siitä, miten rauhoittaa kehonsa ja estää traumojen muodostumista.
”On taianomaista ajaa enduropyörällä Lapin yöttömässä yössä. Tunturissa voi päästellä kuuttakymppiä, ja Suomen luonto menee sieluun.
Kun ajan viikoittain arkisin metsässä, matkan varrelle jää tosi paljon henkistä kuormaa. Se heilauttaa jotain kehossani, ja palaan kotiin 95-prosenttisesti hymyilevänä. Enduro on minun terapiani.
Kokeilin ajaa enduropyörällä ensi kertaa 14 vuotta sitten, ja se oli heti menoa. Vartuin viisilapsisessa perheessä Pöljän kylässä Savossa ja sain tasa-arvoisen kasvatuksen. Perheessäni ei ollut erikseen tyttöjen ja poikien juttuja, vaan kaikki lapset harrastivat kartingia. Meillä oli pihassa mopoja ja moottoripyöriä. Sikäli oli luontevaa, että päädyin taas moottoriurheilun pariin.
En voi ajaa määräänsä enempää, jotta enduro antaa eikä vie energiaani.
Olen aina ollut extreme-lajiorientoitunut. Vuosien varrella on onneksi tullut lisää järkeä, enkä enää hyppää joka kielekkeeltä. Tarvitsen silti lajin, joka nostaa sykkeen korkealle. Endurossa keskisykkeeni on 170–180. Rapa roiskuu ja hiekka pölisee. Laji on hiton vaikea ja palkitseva. Se opettaa nöyryyttä.
Kadehdin niitä, jotka pystyvät unohtamaan ajaessaan kaiken. Oma pääni ei tyhjene. Saatan ajatella kaikkea mahdollista kauppalistasta lähtien. Enduro tekee silti hyvää. Välittäjäainevyöry, jonka se saa aikaan aivoissa, on jotain erityistä. Pyörän selässä tunnen olevani elossa.
”Tunnen tervettä pelkoa enkä aja reikä päässä”, Kristiina sanoo. Kuva: Harry Ahokas
Varikkoelämä on tärkeä osa lajia. Juomme porukalla omenamehua ja elektrolyyttejä ja puhumme mopoista ja reiteistä. Vaikka enduro on yksilölaji, se on tiiviin yhteisöllinen. Yksin ei saa edes mennä ajamaan, ja kavereista pidetään huolta. Laji vaatii myös talkoohenkeä, sillä teemme kaikki reitit ja radat itse.
En voi ajaa määräänsä enempää, jotta enduro antaa eikä vie energiaani. Nykyään ajan kerran viikossa tunnin tai puolitoista. Todella väsyneenä en lähde radalle. Jos mieli ei ole kirkas, riskit kasvavat. En halua olla paketissa vaan kuntoilla, nauttia ja ylitellä sopivasti rajoja.
Olen saanut lajissa aivotärähdyksiä ja ruhjeita. Niistä on jäänyt muistijälki, ja välillä kipu vilahtaa mielessä.
Arvostan enduroa nyt entistä enemmän, koska ajamiseeni tuli liki vuoden tauko. Aloin sairastella 2–3 vuotta sitten. Ensin iski lamaannuttaa väsymys, sitten hirvittävä huimaus, pahoinvointi ja päänsärky ja liuta muita oireita.
Olin käsitellyt jo senkin mahdollisuuden, etten pysty siihen enää koskaan.
Kun syy vihdoin selvisi, sisätautilääkäri kertoi, että olen voinut kantaa borrelioosia kehossani jopa 40 vuotta. Minulla oli myös mykoplasma ja keuhkoklamydia. Lopulta antibiootit ja yksityisen klinikan hoitomuodot auttoivat ja tervehdyin.
Pääsin palaamaan enduropyörän selkään toukokuussa, ja se oli sikasiistiä. Olen niin onnellinen, että pystyn ajamaan taas. Olin käsitellyt jo senkin mahdollisuuden, etten pysty siihen enää koskaan.
Sairastaminen kuukausien vuodelepoineen oli hirveää mielelle mutta myös tosi opettavaista. Käteen jäi tosi paljon armoa itseä kohtaan.”
Oivallus, josta saan virtaa
”Kun mieli alkaa pyörittää murheita, yritän napsauttaa päälle luottamuksen ja rauhan tilan. Rentoutan koko kehon ruumiinosa kerrallaan. Liitän siihen hengityksen ja sanon itselleni mielessäni ’rentoudu’.
Tätä on pitänyt treenata lukuisia kertoja, enkä ole siinä mestari vieläkään.”
Tämä auttaa huonoina päivinä
”Tunteille pitää antaa tilaa ja elää ne läpi. Voimme ottaa pikavoittoja kiertämällä asioita, mutta se ei auta pidemmän päälle.
Jos näen töissä jotain mahdollisesti traumatisoivaa, pelaan Tetristä. Keinoa käyttää myös moni kollegani, ja sen tehosta on tutkimusnäyttöäkin. Tetriksen pelaaminen ikään kuin estää trauman muodostumisen aivoissa ja voi ehkäistä jopa post-traumaattista stressireaktiota.”
Kristiina Komulainen
46-vuotias vanhempi konstaapeli, rikostutkija ja vuorovaikutuskouluttaja.
Tuli alun perin tunnetuksi radio- ja tv-juontajana.
Oli poliisietsivänä MTV:n Ota rahat ja juokse-ohjelmassa.