”Kyllä se kalvaa mieltä, kun tietää, että syytön mies istuu vankilassa, eikä mitenkään voi auttaa. Ainoa toivo oli, että oikea surmaaja tunnustaa tekonsa.”
Komisario Väinö Haukka oli niitä harvoja, jotka vaivasivat päätään Torsti Koskisen kohtalolla sen jälkeen, kun tämä oli passitettu kärsimään 12 vuoden vankeusrangaistusta.
Koskinen oli tuomittu Helsingissä tapahtuneesta teinitytön taposta niin raastuvassa kuin hovioikeudessa.
Haukka oli kuitenkin alusta lähtien ajatellut, että vankilassa istui väärä mies.
Vuosien päästä osoittautui, että hän oli oikeassa.
Vankilasta vapautettu Torsti Koskinen kertoi vuonna 1971 Yleisradiolle, että vain harva oli uskonut hänen syyttömyyteensä:
Torsti Koskinen oli toimittaja Marja Laurin haastateltavana Sunnuntain vieras -ohjelmassa 7. marraskuuta 1971.
Pirkko Inkeri Ryhänen, 16-vuotias lastenhoitaja, kävi iltaoppikoulua Hämeentiellä Helsingin Alppiharjussa.
5. maaliskuuta 1963 hän poistui ennen viimeistä tuntia.
Hän harmitteli koulukaverilleen heikosti mennyttä saksan koetta ja astui sitten täysikuun valaisemaan pakkasiltaan.
Avaa kuvien katselu
Pirkko Ryhänen oli muuttanut Iisalmesta Helsinkiin, jossa työskenteli päivisin lastenhoitajana ja kävi iltaisin koulua. Kuva: Yle kuvanauha
Kotiin Käpylään olisi kävelymatkaa pari kilometriä. Reitti kulki Kumpulan Jyrängöntien kautta.
Kotimatka pelotti Pirkkoa.
Kumpula tunnettiin ”levottomuuspesäkkeistä”, kuten Helsingin Sanomat kirjoitti:
”Nämä Kumpulan seudut ovat melko rähjäisen näköisiä, ja parakkimaisia asuinrakennuksia sekä pieniä yksityistönöjä on vieri vieressä. Yleensäkin seutu on muutamien hämäräperäisten murjujen takia hyvin levotonta ja varsinkin saa pelätä lasten puolesta.”
Helsingin Sanomat 8. maaliskuuta 1963
Noin kello 21.15 Limingantiellä kävellyt todistaja havahtui ääneen, joka karmi selkäpiitä.
Parinsadan metrin päästä Jyrängöntieltä kuului naisen pitkä kirkaisu.
Hän näki kaksi toisissaan kiinni olevaa hahmoa, joista toisen kädet heiluivat sivusuunnassa.
Todistaja lähti juoksuun. Hänen edellään samaan suuntaan käveli poika.
Kun todistaja pääsi Jyrängöntielle, nainen makasi verissään tien reunassa.
Oli tapahtunut kammottava rikos.
Poika, joka oli ennättänyt paikalle juuri ennen todistajaa, ilmoitti uhrin olevan hänen tyttöystävänsä Pirkko Ryhänen. Poika oli ollut kävelemässä tyttöä vastaan.
Pirkko Ryhäsen elämä päättyi 20 puukoniskuun.
Avaa kuvien katselu
Pirkko Ryhänen kohtasi tappajansa tässä paikassa Kumpulan Jyrängöntiellä. Surmaaja pakeni kuvassa vasemmalla näkyvään metsikköön. Kuva: Jesse Mäntysalo / Yle
Poliisi ei löytänyt teinitytön puukotukselle motiivia.
Tutkinta alkoi kuitenkin edetä seuraavana päivänä.
Poliisi kuuli, että joitain kymmeniä minuutteja ennen henkirikosta nuorta miestä oli viilletty leipäveitsellä kasvoihin 300 metrin päässä surmapaikasta.
Pahoinpitelijäksi osoittautui Torsti Ossian Koskinen, 39, ehdonalaisessa vapaudessa ollut rikoksenuusija. Kuulusteluissa hän myönsi ”raapaisseensa” nuorukaista teräaseella.
Kyse oli ollut hänen ja nuorisokolmikon välisestä nujakasta, joka oli saanut alkunsa nuorukaisten ahdisteltua Koskisen morsianta.
Avaa kuvien katselu
Tappajaksi epäiltiin mustaan päällystakkiin ja huopahattuun sonnustautunutta miestä, joka oli teon jälkeen hortoillut tässä Jyrängöntien varrella olevassa metsikössä. Kuva: Jesse Mäntysalo / Yle
Kun kolmikko oli käynyt käsiksi naiseen, Koskinen oli hakenut tutusta lähitalosta keittiöveitsen ja iskenyt sillä yhtä miehistä kasvoihin.
Poliisin mielestä oli liian suuri sattuma, että samalla alueella tapahtui samana iltana kaksi teräaseella tehtyä väkivallantekoa.
Pian Koskista alettiin epäillä myös henkirikoksesta.
Avaa kuvien katselu
Kuva: Kiinteistövirasto, kaupunkimittausosasto / Derrick Frilund / Yle
Torsti Koskinen oli taparikollinen, joka liikkui Helsingin juoppoporukoissa.
Koskinen tunnettiin ”herrasmiesmäisestä” pukeutumisestaan.
Pirkko Ryhäsen surmailtana hänellä oli yllään musta ulsteri eli pitkä päällystakki, mustat suorat housut sekä lierillinen huopahattu, jota kutsuttiin Eden-hatuksi.
Avaa kuvien katselu
Eden-hattu sai kutsumanimensä Ison-Britannian entisestä pääministeristä Anthony Edenista, joka suosi kyseistä hattumallia. Kuva: Turun kaupunginmuseo / finna.fi, lisenssi CC BY 4.0
Kohtalokkaana maaliskuisena iltana Koskisella oli takanaan usean päivän ryyppyputki.
Nuorten miesten kanssa sattuneen yhteenoton jälkeen hän meni morsiamensa kanssa lähitaloon, jossa heidän oli tarkoitus yöpyä.
Koskinen poistui sieltä vähän myöhemmin – ehkä noin kello 20.50 – omien sanojensa mukaan hakeakseen viinaa.
Todistajien mukaan hän kuitenkin saapui muutaman sadan metrin päässä olleeseen viinanostopaikkaan vasta noin kello 21.30.
Pirkko Ryhänen surmattiin noin kello 21.15.
Missä Koskinen oli ollut ne noin 40 minuuttia, joiden aikana surma tapahtui?
Hän ei omien sanojensa mukaan tiennyt sitä itsekään. Koskinen selitti, että rankka juopottelu aiheutti hänelle muistiaukkoja.
Nyt muistikatko oli osunut juuri kriittiselle hetkelle.
Torsti Koskinen pähkäili päivät pitkät pidätyssellissä.
Hän alkoi miettiä, olisiko voinut syyllistyä tappoon muistamatta siitä mitään.
Seuraavassa kuulustelussa hän esitti poliisille ”ajatuskokeen”.
Koskinen pohti, olisiko hän tapahtumailtana voinut lähteä tuohduksissaan kostamaan nuorisokolmikolle morsiamensa ahdistelun.
Jos näin oli käynyt, hän saattoi kenties pimeässä erehtyä luulemaan Pirkko Ryhästä yhdeksi nuorukaisista, sillä nämä muistuttivat toisiaan ruumiinrakenteeltaan ja pukeutumiseltaan.
Kuten nyt edellä on pöytäkirjaan otettu, on tämä vain ajatuskoe, joka ei pohjaudu kuulusteltavan muistikuviin sanotun illan tapahtumista, mutta jos kuulusteltavan kiistattomasti osoitetaan syyllistyneen Pirkko Ryhäsen surmaamiseen, niin tämä on ainoa oikea selitys.
Torsti Koskisen kuulustelupöytäkirja 12. maaliskuuta 1963
Poliisi tulkitsi ajatuskokeen tunnustukseksi.
Se antoi teolle myös uskottavan motiivin: erehdyksen.
”Väärä mies putkassa”
Torsti Koskista vastaan kertyi muutakin näyttöä.
Useampi todistaja oli surman jälkeen nähnyt Eden-hattuun ja mustaan ulsteriin pukeutuneen miehen harhailemassa Jyrängöntien lähistöllä. Poliisi oletti, että tämä Koskisen tuntomerkkeihin sopiva harhailija oli tappaja.
Lisäksi Koskisen vaatteista löydettiin veritahra. Se saattoi tosin veriryhmän perusteella olla peräisin yhtä lailla Ryhäisestä, loukkaantuneesta nuorukaisesta kuin Koskisesta itsestäänkin.
Poliisissa ei oltu yksimielisiä Koskiseen kohdistuneista epäilyistä.
Lauhan jälkeen tullut pakkanen oli tehnyt lumesta jäistä ja rakeista, joten rikospaikalta löytyneitä kengänjälkiä ei voitu muodon tai koon perusteella yksilöidä.
Kauempana havaittiin Eden-hattua käyttäneen harhailijan jättämiä kengänjälkiä.
Tutkintaryhmän komisario Väinö Haukka oli vakuuttunut siitä, että nämä suippokärkisiltä vaikuttaneet jäljet eivät voineet olla peräisin Koskisen kengistä.
Lisäksi monien todistajahavaintojen ajankohdat olivat epävarmoja.
Haukan mukaan Koskisen liikkeet eivät täsmänneet ajallisesti Eden-hattuiseen mieheen, jonka oli nähnyt kuusi todistajaa.
Todistajista vain yksi tunnisti Koskisen näkemäkseen mieheksi, ja hänkin epävarmasti.
Pariskunta, joka oli puhunut miehen kanssa, ei ollut varma, oliko tämä Torsti Koskinen.
Komisario Haukka kertoi rikospoliisin päällikölle näkemyksensä: ”Meillä on väärä mies putkassa.”
Tämän jälkeen Haukka siirrettiin sivuun tutkinnasta.
Koskinen vakuutti syyttömyyttään. Hän ei muistiaukostaan huolimatta uskonut, että olisi voinut syyllistyä niin kamalaan tekoon.
Yksi suurimmista kysymysmerkeistä liittyi teräaseeseen.
Torsti Koskinen oli viiltänyt nuorta miestä lähitalosta hakemallaan keittiöveitsellä. Pirkko Ryhänen oli surmattu puukolla.
Miksi Koskinen olisi hakenut leipäveitsen, jos hänellä oli mukanaan puukko? Entä miksi hän olisi surmannut Ryhäsen puukolla, mikäli hänellä oli jo käyttämänsä leipäveitsi?
Teräasemysteeri syveni, kun ohikulkija löysi huhtikuussa Jyrängöntien lähistöltä maastosta puukon.
Sen omistajaa ei löydetty, eikä teräaseen yhteyttä Koskiseen tai henkirikokseen voitu varmistaa.
Kaikesta huolimatta Helsingin raastuvanoikeus katsoi, että Koskista vastaan oli koottu riittävä näyttö.
Koskinen tuomittiin tahallisesta taposta 12 vuoden kuritushuonerangaistukseen. Ylemmät oikeusasteet eivät muuttaneet tuomiota.
Torsti Koskinen koki tulleensa tuomituksi väärin perustein. Hän kirjelmöi viranomaisille vuosien ajan tuloksetta.
Koskisen tietämättä toinen vanki oli tunnustanut Pirkko Ryhäsen surman vankitovereilleen. Tunnustaja oli ollut tekoaikaan nuori mies, 16-vuotias.
Kun tunnustus lopulta kantautui Koskisen korviin, hän otti lakimiehensä kanssa yhteyttä eduskunnan oikeusasiamieheen Risto Leskiseen.
Leskinen määräsi uuden tutkinnan aloitettavaksi.
Tunnustaja osoitti poliisille melko tarkasti surmapaikan, tekijän pakoreitin sekä metsästä löydetyn puukon sijainnin.
Hän kertoi olleensa tekoiltana tinnerihumalassa, seuranneensa Ryhästä hetken ja käyneensä sitten tämän kimppuun.
Tunnustuksessa oli myös epätarkkuuksia. Mies väitti uhrin maanneen selällään, vaikka Ryhänen oli löydettäessä vatsallaan.
Viranomaiset katsoivat kertomuksen silti osoittavan, että väärä mies istui tappotuomiota.
Eduskunnan oikeusasiamies Risto Leskinen piti Koskisen tapausta ainutlaatuisena. Hänen tietääkseen Suomessa ei ollut koskaan aiemmin purettu lainvoimaista henkirikostuomiota.
Oikeusasiamies Risto Leskinen haki korkeimmasta oikeudesta (KKO) Koskisen tuomion purkamista. Hakemus meni läpi.
KKO palautti asian raastuvanoikeuteen, joka vapautti Koskisen syyttömänä 1. joulukuuta 1970.
Valtio määrättiin maksamaan Koskiselle noin 100 000 markan korvaukset.
Vapauduttuaan Koskinen sanoi, että äitinsä lisäksi vain komisario Väinö Haukka oli uskonut hänen syyttömyyteensä.
Haukka, joka oli siirtynyt Helsingin rikospoliisista nimismieheksi, tunsi menettäneensä ammattikunniansa mielipiteensä vuoksi.
Torsti Koskisen mukaan hänet oli leimattu syylliseksi jo ennen oikeuden tuomiota. Sunnuntain vieras -ohjelma 7. marraskuuta 1971.
Tapausta alettiin käsitellä raastuvanoikeudessa uudelleen, kun tunnustajaa vastaan nostettiin syyte taposta.
Syytetty oli surmatyön aikaan alaikäinen, joten asia käsiteltiin suljetuin ovin.
Lehdistö seurasi tapahtumia kuitenkin herkeämättä.
Nyt tunnustaja ei enää ollut muistikuvistaan yhtä varma kuin kuulusteluissa. Hän sanoi muistavansa tapahtumat ”jonkinlaisena unikuvana, joista ei voi olla täysin varma”.
Puolustusasianajajan mukaan syytteen tueksi ei ollut muuta kuin syytetyn oma hatara kertomus. Lisäksi miehen tuntomerkit, pukeutumista myöten, poikkesivat täysin oletetun surmaajan tuntomerkeistä.
Lopulta syytetty kiisti verityön.
Syytetty katsoi, että epätietoisuus tunnustuksen todenperäisyydestä ja arkuus poliisikuulustelussa olivat saaneet hänet tunnustamaan teon, jonka hän oli luonut itselleen mielikuvituksessa.
Helsingin Sanomat 25. maaliskuuta 1971
Raastuvanoikeus hylkäsi syytteen huhtikuussa 1971.
Näin oikeus oli vapauttanut molemmat taposta syytetyt miehet.
Jos tunnustaja olikin syytön, oliko Koskinen sittenkin syyllinen? Tätä pohdittiin myös poliisissa, mutta henkirikos jäi ratkaisematta.
Torsti Koskinen kuoli vuonna 1987.
Ei vanhene koskaan -dokumenttisarjassa Torsti Koskisen tapausta käsiteltiin jaksossa ”Erehdys”:
Lähteet: Helsingin raastuvanoikeuden arkisto, Ylen arkisto, Helsingin Sanomien arkisto.