Kirjoitus on Helsingin Sanomien lukijan mielipide.
Pelastaja joutuu tulipalossa mahdottoman valinnan eteen: vain yksi voidaan pelastaa. Onko se sylivauva, nuori aikuinen vai pyörätuolissa oleva vanhus? Tämä on klassinen eettinen ajatusleikki, joka tosielämässä harvoin joudutaan kohtaamaan. Pulma paljastaa kuitenkin karulla tavalla tämän päivän pelastustoimen todellisen ongelman. Kuka päättää kenen henki on ensisijainen, kun resursseja ei riitä kaikille?
Lähes viikoittain saamme lukea hyvinvointialueiden säästöohjelmista ja yt-neuvotteluista, jotka kohdistuvat myös pelastajiin ja ensihoitajiin. Useimmat alueet operoivat päivittäistä pelastustoimea minimivahvuuksilla, ja toistuvasti jopa ne alittaen.
Erityisesti sijaisten määrää pelastustoimessa ja ensihoidossa on karsittu rajusti. Suomen pelastusalan ammattilaisten Spalin kyselyn mukaan 71 prosenttia hyvinvointialueista ilmoitti sijaisten käytön vähentyneen vuonna 2025. Sijaisten puute näkyy arjessa vakituisen henkilöstön asemasiirtoina, pienentyneinä työvuorovahvuuksina ja yksiköiden poistamisina valmiudesta. Jäljelle jäävien yksiköiden kuormitus kasvaa, ja pelastajat paikkaavat yhä useammin ensihoitajien vajetta ambulansseissa. Myöskään sopimuspalokunnat eivät ole säästöiltä suojassa, mikä heikentää erityisesti haja-asutusalueiden turvallisuutta.
Pelastustoimi ja ensihoito ovat pian tilanteessa, joissa tehtäviä joudutaan priorisoimaan. Tällöin ollaan nopeasti arvokysymysten äärellä: Kuka tai mikä taho on oikeutettu saamaan pelastus- ja turvallisuuspalvelua? Kuka arvottaa ihmishengen ja omaisuuden suojan? Mihin vähäiset resurssit kohdistetaan?
Pelastustoimi ja ensihoito ovat osa julkista sektoria. Kun yhteiskunta vaatii julkisen sektorin sopeutuksia ja leikkauksia, sen tulisi samalla myös arvottaa pelastettavat ja suojattavat tahot. Kaikkien pelastamiseen ja suojaamiseen resurssit eivät enää riitä. Kun hyvinvointialueilta edellytetään säästöjä, olisi rahanjakajan kohtuullista kertoa, mistä nimenomaisesti säästetään.
Pelastuslaitoksilla on varautumissuunnitelmansa, mutta vastuu ihmishenkien arvottamisesta ei voi jäädä yksittäisten viranomaisten harteille. Päätösvalta ja vastuu kuuluvat niille, jotka päättävät rahoituksesta – Arkadianmäelle. Normaalioloissakin järjestelmä on äärirajoilla. Poikkeusoloissa edessä olisi karu todellisuus: pelastukoon ken voi.
Alkuperäiseen kysymykseen ei ole oikeaa vastausta. Vastaus riippuu arvoista. Jos ainoaksi mittariksi nostetaan taloudellinen tehokkuus, pelastetaan nuori aikuinen – koulutuksensa jo hankkinut tuleva veronmaksaja. Mutta haluammeko todella yhteiskunnan, jossa ihmishenki punnitaan näin?
Pasi Jaakkola
edunvalvontajohtaja
Tuula Kukonlehto
viestintä- ja yhteiskuntasuhdejohtaja
Suomen pelastusalan ammattilaiset Spal
HS:n toimitus valitsee ja toimittaa mielipidekirjoitukset. Voit jättää mielipidekirjoituksen tai tutustua kirjoitusten periaatteisiin osoitteessa http://www.hs.fi/kirjoitamielipidekirjoitus/.