Kontrasti Helsingin areenan jäällä oli melkoinen kevään 2003 ja 2004 pudotuspeleissä. Paria vuotta aiemmin vuosikymmenen korpivaellukselta SM-liigaan palannut Oulun Kärpät edusti kaikkea sitä raikasta dynaamisuutta, mitä Jokerit ei koskaan areena-aikakaudella tavoittanut.
Kärpät tappoi Jokerien unelmat ensin finaalipaikasta ja vuotta myöhemmin välieräpaikasta Helsingissä etä-Kärppien dominoidessa lehtereillä.
Kärpät oli tuolloin sitä, mitä Jokerit oli 1990-luvun alussa.
Kyse oli poikkeuksellisen kultaisen sukupolven fantastisesta marssista eturiviin. Puolen Suomen Kärpät tunki noina vuosina liigatasolle uskomattoman määrän talenttia.
Ei ole ihme, että mestaruuksia ja mitaleita tuli ovista ja ikkunoista. Jari Viuhkola, Jussi Jokinen, Pekka Saarenheimo, Mika Pyörälä, Janne Pesonen, Juha-Pekka Haataja, Joni Pitkänen, Pekka Rinne, Lasse Kukkonen ja niin edelleen.
Omasta putkesta tuli tauotta paitsi eliittiluokan talenttia, myös poikkeuksellisia johtajatyyppejä.
Näin rakentui myös jokeri-ilmiö 90-luvun alussa. Ei Hjallis Harkimo rakentanut Jokereiden suuruutta, vaikka sellaistakin tarinaa aikanaan haluttiin kertoa. Harkimo ainoastaan myi ja markkinoi joukkuetta, johon oli rakentunut käsittämätön 1967–1970 syntyneiden sukupolvi alkaen Teemu Selänteestä.
Avaa kuvien katselu
Jari Viuhkola kuului vuosituhannen alun kärppäikoneihin. Kuva: YLE
Kun tästä sukupolvesta oli ulosmitattu neljä mestaruutta Suomessa, pari Euroopassa ja muutama muu mitali, homma levisi käsiin. Tämä tapahtui siinä vaiheessa, kun Jokerit jätti Helsingin jäähallin ja siirtyi isoon areenaan Ilmalaan.
Yhtä kautta lukuun ottamatta Jokereiden aika Ilmalassa oli ennen KHL-seikkailua yhtä suurta via dolorosaa.
Ei Harkimolla sen enempää kuin Matti Virmasella ollut minkäänlaista osaamista johtaa Jokereiden kokoisen jääkiekkoseuran urheilupuolta. Tulokset tulivat sen mukaan.
Jokereilla ei ollut Ilmalaan lähdön ja Venäjälle siirtymisen välissä minkäänlaista identiteettiä tai seurakulttuuria jatkumoista puhumattakaan. Valmentajia ja pelaajia tuli ja meni kuin Stockmannin kellon alla. Hyviä pelaajia ja nimekkäitä valmentajia hankittiin junalasteittain, mutta kokonaisuuden rakentamisesta ei seurajohdolla ollut ymmärrystä.
Vasta pitkälle 2010-luvun puolella Harkimo ymmärsi palkata seuraan huipputason urheilujohtajan Jarmo Kekäläisen, mutta tämäkin lähti pian NHL:ään.
Laiskan pulskeaa
Toisin kuin Jokerit, Kärpät kykeni uudistumaan ja ylläpitämään dynastiaansa pidempään. Vuosien 2004–2018 välillä se voitti peräti seitsemän mestaruutta.
Sitten tapahtui jotakin ja nyt Kärpät on kuin vanhan ajan Jokerit. Tosin sillä erotuksella, että Kärpät on hyvin vakavarainen seura toisin kuin Harkimon ajan Jokerit.
Kärpät on hukannut itsensä ja päätynyt samanlaiseen päättömään rekrytointisekoiluun kuin Harkimo ja Virmanen aikoinaan.
Pelkästään tällä vuosituhannella seurassa on käynyt kuusi eri päävalmentajaa. Pelaajabudjetit menevät läpi katosta, mutta toiminnasta huokuu laiskan pulskeus – palkat ovat kovia, mutta kärppäsydän rinnassa hakkaa huonolla sykkeellä.
Vuosituhannen alun dynaamisuudesta ei ole tietoakaan. On pöyristyttävää kuulla, että Kärppien tasoisessa organisaatiossa pihistellään urheilutoiminnasta. Tämä oli taannoin tekemäni Oulun reissun vahva viesti kulisseista. Pelaajistoon satsataan, mutta muuten Oulussa eletään seisovan veden aikakautta.
Tämän kanssa kipuilevat niin pelaajisto, valmennus kuin seurajohto. Mielenkiintoa tuntuu olevan enemmän muun liiketoiminnan kasvattamiseen. Jääkiekko on jäänyt sisarpuolen osaan.
Avaa kuvien katselu
Kärppien suuruutta luomassa ollut Juha Junno palasi eläkkeeltä hallituksen puheenjohtajaksi vuosi sitten. Kuva: Antti J. Leinonen / All Over Press
Kärpät kaipaa kipeästi kovaa johtajuutta, jolla putkan saisi suoraksi. Ennen sitä kaikki muut asiat ovat lillukanvarsia.
Kuten Jokereilla aikanaan, jos kulttuuri on vinossa, eikä yläkerrasta osata johtaa, on lopulta ihan sama, mitä pelaajia tai valmentajia sisään tuodaan. Jokainen voi katsoa, minkä tason pelaajia tai valmentajia Jokereissa aikanaan operoi.
Hallituksen puheenjohtajaksi palannut Juha Junno tuskin on suora ratkaisu kaikkeen.
Kärppien on raportoitu hankkineen ensi kaudeksi Aleksi Matinmikkoa, Eetu Päkkilää ja Andreas Okanya. Eetu Koivistoisen perässäkin tiettävästi ovat. Ihan kiva, mutta yksittäiset pelaajat eivät avaa umpisolmua.
Petri Karjalainen ja Kimmo Kapanen tuoreina valmentajina ja urheilupomoina ovat kovassa paikassa. Osaamista ja ymmärrystä kaksikolla on, mutta onko muulla seurajohdolla, ja vetävätkö kaikki toimistolla köyttä samaan suuntaan?
Siltä ei kaiken käsillä olevan tiedon valossa juuri nyt tunnu.
Aiemmin julkaistusta jutusta voi lukea, miten Kärppien urheilupomo Kimmo Kapanen ja toimitusjohtaja Tommi Virkkunen kommentoivat joukkueen alhoa.
Urheilu keskiöön
Oulussa urheilu olisi palautettava keskiöön tässä ja nyt. Kärppien tasoisessa huippuorganisaatiossa ei saa laskea pennejä, vaan urheilupuolen osaajiksi olisi laajalti palkattava parasta mahdollista osaamista.
Kärppien pitäisi näyttää eteen kotimaisessa sarjakiekkoilussa. Olisi uskallettava viedä urheilua uusillekin tasoille ja haettava etua sieltä, mistä sitä ei vielä osata hakea.
Oululaisuuden joukkueessa pitäisi olla iso arvo ja niin edelleen.
Nyt Kärpät on hukannut itsensä, kuten Jokerit aikanaan hukkasi. Tismalleen samalla tavalla. Koko organisaatiosta ylhäältä alas huokuu ilottomuus ja ahdistuminen – ne samat asiat, jotka leimasivat isoa ja kaunista Jokereita aikanaan. Kun ei osata johtaa, kaikki voivat pahoin.
Ikävää realismia on, että pisteestä, johon Kärpät on itsensä päästänyt, on pitkä matka takaisin. Todella pitkä matka.