Pääkirjoitus|Yhdysvaltojen isku Venezuelaan osoitti, mitä maan uusi turvallisuuspolitiikka käytännössä tarkoittaa.
Vuonna 2018 julkaistussa kirjassa The Jungle Grows Back (Viidakko kasvaa takaisin) kansainvälisen politiikan tutkija Robert Kagan ennusti Yhdysvaltojen vetäytymisen tekevän maailmasta viidakon, jossa vahvat syövät heikot. Kahdeksan vuotta myöhemmin viidakko on täällä, eikä Yhdysvallat yritä sitä raivata vaan pyrkii viidakon kuninkaaksi.
Yhdysvaltojen isku Venezuelaan osoitti, mitä maan uusi turvallisuuspolitiikka käytännössä tarkoittaa. Tulevaisuudessa hyökkäys voidaan nähdä samanlaisena historian vedenjakajana kuin kylmän sodan loppuminen ja syyskuun 2001 terrori-iskut.
Toisesta maailmansodasta 1990-luvun alkuun Yhdysvaltojen sotilasstrategian ytimessä oli Neuvostoliiton patoaminen. Maailmanvallasta taistelleet suurvallat kävivät sijaissotia ja varjosotia, joissa moraalilla ei ollut sijaa. Myös Yhdysvallat teki salamurhia, vaihtoi hallituksia ja tuki diktaattoreita. Suurvaltojen tärkein ero oli siinä, miten ne kohtelivat omia kansalaisiaan. Siksi länsileiri saattoi sanoa edustavansa vapautta.
Neuvostoliiton romahduksen jälkeen Yhdysvallat sai paistatella kymmenen vuotta maailman ainoana supervaltana. Siitä tuli maailmanpoliisi, joka pani rosvovaltioita kuriin milloin Irakissa, milloin Balkanilla. Näinä vuosina Yhdysvallat korosti puolustavansa ihmisoikeuksia ja demokratiaa kaikkialla maailmassa. Länsimaiden ulkopuolella monet katsoivat Yhdysvaltojen yrittävän pakottaa omat arvonsa koko maailman arvoiksi.
Yhdysvallat ei kuitenkaan ollut niin vahva kuin miltä se näytti. Jo Vietnamin sota oli osoittanut, ettei sotilasvoimasta ole paljon hyötyä sissejä tai terroristeja vastaan. Sodan pitkittyminen on myös usein saanut Yhdysvaltojen kotirintaman horjumaan.
Al-Qaidan vuoden 2001 terrori-iskut olivat kuin punainen liina härän silmien edessä: ne houkuttelivat Yhdysvallat järjettömiin sotiin Afganistaniin ja Irakiin. Kaksikymmenvuotinen sota Afganistanissa päättyi amerikkalaisten häpeälliseen pakoon elokuussa 2021.
Pitkät ja kalliit sodat vähensivät sotaintoa erityisesti tähtilippua aiemmin heiluttaneiden republikaanien puolella. Yhä useammat ovat alkaneet kysellä, miksi amerikkalaisten pitäisi vuodattaa verta kaukaisissa sodissa – tai ylipäätään. Vuosi sitten tehdyssä kyselyssä enää 41 prosenttia amerikkalaisista sanoi olevansa valmis taistelemaan maansa puolesta.
Kyllästyminen sotiin oli osaltaan nostamassa valtaan Donald Trumpia, joka lupasi puolustaa amerikkalaisia ja antaa maailman hoitaa omat ongelmansa. Demokratia ja ihmisoikeudet tekivät Yhdysvaltojen retoriikassa tilaa omien etujen ajamiselle.
Jos sinulla on käytössäsi vasara, kaikki ongelmat alkavat näyttää nauloilta, sanonta kuuluu. Trumpilla on käytössään maailman ylivoimaisesti vahvin sotakoneisto. Hän löytää sille varmasti lyötävää. Pitää muistaa, ettei Yhdysvaltojen presidentti voi missään muualla kokea sellaista vallan tunnetta kuin katsellessaan suoraa videokuvaa määräämästään sotilasoperaatiosta. Trumpiakin kokemus näyttää innostaneen.
Ryöstöretki voi kasvattaa ruokahalua.
Trump on varonut sitomasta amerikkalaisjoukkoja Lähi-itään tai Ukrainaan, koska ei halua Yhdysvaltojen uppoavan sotiin, joista maa ei pääse irti. Se ei tarkoita, ettei hän olisi valmis käyttämään sotilasvoimaa silloin, kun riskit ovat pienet ja tuottomahdollisuudet suuret. Sellaiseksi tapaukseksi Trump on varmasti arvioinut Venezuelan, jossa Yhdysvallat voi päästä hallitsemaan maailman suurimpia tunnettuja öljyvaroja.
Paljon riippuu nyt siitä, miten Venezuelan tilanne kehittyy. Juuttuminen sekavaan sotimiseen olisi Trumpille poliittinen katastrofi, mutta onnistunut ryöstöretki voisi hyvinkin kasvattaa presidentin ruokahalua.
Yhdysvallat käyttää vuodessa puolustukseen noin tuhat miljardia dollaria eli saman verran kuin yhdeksän seuraavaa valtiota yhdessä. Ostovoimakorjattunakin se tekee Yhdysvalloista maailman ylivoimaisen sotilasmahdin. Sitä huolimatta Yhdysvallat on hävinnyt sotia, viimeksi siis Afganistanissa.
Arvostelijoiden mielestä Yhdysvallat on käynyt vääriä sotia. Puolustaessaan kansainvälistä järjestystä Yhdysvallat on joutunut sotimaan hankalissa paikoissa, kuten Vietnamin viidakoissa tai Afganistanin vuorilla. Tilanne muuttuu ratkaisevasti, jos Yhdysvallat valitsee taistelunsa. Silloin se voi sotia omilla ehdoillaan eikä vihollisen ehdoilla. Sellaisessa sodassa Yhdysvaltojen sotavoimaa on vaikea pysäyttää.
Muut maat ovat Yhdysvaltojen muutoksesta ymmärrettävästi järkyttyneitä. Ne muistuttavat, että Yhdysvallat on itse hyötynyt monin tavoin asemastaan kansainvälisen järjestyksen napavaltiona. Eikä se asema säily ilman liittolaisia, joiden täytyy voida luottaa Washingtoniin. Trumpin uhkaukset Grönlannin ottamisesta järisyttävät tämän luottamuksen perustaa.
Presidentti Trump tuntuu kuitenkin asettavan nopeat voitot pitkän aikavälin strategian edelle. Ajatustapa voi osin johtua presidentin iästä ja henkilökohtaisista ominaisuuksista, mutta taustalla on myös todellinen geopoliittinen uudelleenasemointi, joka ei välttämättä ainakaan kokonaan muutu presidenttien mukana.
Omaa puolustuskykyään pitkään laiminlyönyt Eurooppa haluaisi pitää kiinni sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen rippeistä samalla, kun se yrittää kiireesti kasvattaa itselleen viidakossa tarvittavia kynsiä ja hampaita. Aika vain uhkaa loppua kesken.
Yhdysvaltojen iskun arvostelijoihin ovat viime päivinä liittyneet jopa Kiina ja Venäjä, jotka ovat itse aiemmin moittineet ja horjuttaneet maailmanjärjestystä. Mutta entä jos Yhdysvallat alkaakin pelata samaa peliä ja syödä niiden nappuloita globaalilta pelilaudalta? Voi olla, että Kina ja Venäjä alkavat vielä nähdä huonona pitämänsä järjestyksen parempana kuin täydellisen epäjärjestyksen.