Timo Aro pyytää anteeksi Porin kaupunginkirjastolta, nyt kun ”rikos” on jo vanhentunut.
Viime lauantaina oli ilo päästä Kansallisteatteriin katsomaan Elli Salon ohjaamaa Muistopäivä-näytelmää. Se kertoo seitsemän kuvitteellisen suomalaisen loikkarin kohtaloista punaisessa hämärässä eli Neuvostoliitossa 1930-luvulla. Näytelmä pohjautuu aitoihin historiallisiin dokumentteihin ja muistitietoon.
Taustana on muun muassa historiantutkija Aleksi Mainion johtama tutkimushanke ’Suomalaiset Venäjällä 1917–1964’. Stalinin suuressa terrorissa tuomittiin ja teloitettiin mielivaltaisesti niin Suomesta loikanneita kuin inkeriläisiä.
Esitys oli koskettava ja vaikuttava kokemus.
Esityksen jälkitunnelmissa omaan mieleen palautui kaksi 1980-luvun puolivälissä ilmestynyttä kirjaa, jotka avasivat silmäni silloisen Neuvostoliiton, ja myös nykyisen Venäjän suhteen.
Teokset olivat Matti Pulkkisen Finlandia-ehdokas Romaanihenkilön kuolema (1985) ja Juhan Kristjan Talven Viro ja Venäjä (1984). Suosittelen edelleen! Molemmat kirjat saivat ”neuvostovastaisen” leiman suomettumisen syövereissä.
Jälkimmäisen kirjan julkaisun vaikeudet kuvaavat hyvin ajan ilmapiiriä. Kirja julkaistiin salanimellä Sirje Sinilind ja pienen Alea-kustantamon toimesta. Yksikään iso kustantamo ei uskaltanut ottaa sitä julkaistavaksi. Kirja paljasti järjestelmällisesti venäläistämispolitiikan Virossa miehitysajan alusta 1980-luvulle asti.
Olen palannut näihin kirjoihin yhä uudelleen. Ne piirtävät terävästi esiin kaiken sen, mitä tiedämme nyt Neuvostoliitosta ja mitä todistamme tänä päivänä Putinin Venäjän sotarikoksista, piittaamattomuudesta ja valheista.
Muistopäivä-näytelmää ei olisi voitu esittää 1980-luvun Suomessa. Suomen kansalaisten ja suomensukuisten vainot olivat yksi monista vaietuista totuuksista.
Kun nyt arvioi näytelmää ja muistelee oman nuoruuden ilmapiiriä 80-luvulla, ei voi olla kysymättä: jäikö Suomessa – toisin kuin muissa Neuvostoliiton vaikutuspiirin kuuluvissa maissa – henkinen lustraatio tekemättä tai ainakin puolitiehen Neuvostoliiton romahdettua?
Lustraation hengessä on aika tunnustaa myös yksi omista nuoruuden synneistäni 40 vuoden takaa. Siirtelin 16–17-vuotiaana ahkerasti Porin kaupunginkirjaston hyllyistä neuvostomyönteisiä kirjoja vääriin paikkoihin ja piilotin niitä – erityisesti neuvosto-Eestiä ylistäviä propagandateoksia – vähän luetun ruotsinkielisen kaunokirjallisuuden joukkoon.
Ajatusrikos lienee vanhentunut, mutta pyydän kiusantekoa näin julkisesti anteeksi hienoa työtä edelleen tekevältä Porin kaupunginkirjastolta.
Kirjoittaja on porilaistaustainen valtiotieteiden tohtori, joka toimii Turun kaupungin strategiajohtajana.
Pyydän kiusantekoa näin julkisesti anteeksi.