Juttu on julkaistu ensimmäisen kerran 3..8.2024.
Suoraan kohti katsovan tytön kasvot ovat nokiset, vatsa nälän turvottama. Pysähtyneeseen, lannistuneeseen katseeseen sekoittuu surua, kiukkuakin.
Tuop on piika pikkarainen, raataja rahanalainen.
Eero Järnefeltin tunnetuin maalaus Raatajat rahanalaiset eli Kaski on silmieni edessä Ateneumin taidemuseossa Helsingissä.
Muistan ikonisen teoksen koulukirjasta. Tutkin jo tuolloin karun näyn yksityiskohtia uudestaan ja uudestaan. Siirsin katseeni taustan siniseen taivaanrantaan.
Tiedetään, että kohti katsova tyttö on Johanna Kokkonen, 14-vuotias pikkupiika.
Ateneumissa huomaan jälleen seisahtuvani teoksen eteen. Mietin, miten Kokkosen lopulta kävi. Kuinka nuoren tytön elämä kaskisavujen keskeltä jatkui?
Kuva on tuttu Kansallisarkiston kokoelmista. Kokkonen poseeraa taiteilija Järnefeltille pyhävaatteissaan. LAURA OJA
Tältä Kokkonen näyttää valmiissa Kaski-maalauksessa. LAURA OJA
Kauniaisissa asuva Kerttu Heikkinen pyytää vieraat peremmälle. Kerrostaloasunnon olohuoneessa huomio kiinnittyy seinälle. Esillä on mikäs muukaan kuin Kaski-teos. Kookkaana palapelinä tosin.
– Pari vuotta sitä taidettiin koota, naurahtaa Heikkinen.
88-vuotias Heikkinen on Johanna Kokkosen edesmenneen tyttären Ainin tytär. Sunnuntaisuomalainen on saanut paikalle myös kaksi nuorinta polvea: Heikkisen tyttären Aila Thurinin, 63, ja tämän tyttären Jessica Thurinin, 34.
Jessicalle maalauksen mallina toiminut Kokkonen on siis isoisoisoäiti.
Pöydällä odottaa tutkimistaan pino kuvia, jotka kutsuvat aikamatkalle halki vuosikymmenten.
Järnefeltin mallina ollut Johanna Kokkonen syntyi Lappetelän kylässä Iisalmen maalaiskunnassa vuonna 1879. Tuon vuoden helmikuun kirkonkirjoihin on merkitty 82 vauvaa: annoja, marioita, johanneksia ja johaneita.
Johannan isä Taavetti esiintyy kirkonkirjoissa itsellisenä henkilönä, toisin sanoen sellaisena maaseudun ihmisenä, joka ei ollut vakinaisesti kenenkään palveluksessa. Tästä syystä elämä perheessä ei luultavasti ollut kovin leveää, josko se oli sitä nälkävuosien kurimuksen jälkeen muissakaan mökeissä.
Äiti Reetta, omaa sukuaan Puurunen, matkusti yhdessä Johannan kanssa Lapinlahdelle tienaamaan lisää elantoa. Äidillä oli Lapinlahdella talollisen juuret, sillä sukuselvitysten mukaan hänen isoisänsä Esko Ollinpoika hallinnoi Väisälänmäen Ala-Puurulan tilaa.
Nina Huisman
Äiti ja tytär pestautuivat parin kilometrin päähän Rannan-Puurulan taloon.
Palkollisia oli kesäaikaan jopa 30–40, eli kyseessä oli varsin vauras talo.
Pikkupiikana oleminen oli tuohon aikaan tavallista. Rahapalkkaa lapset eivät yleisesti ottaen saaneet, mutta työtkään eivät olleet raskaimmasta päästä. Ylöspitoa vastaan he kaitsivat lapsia ja auttoivat talon töissä – tai veivät työväelle kahvia, kuten tapahtui eräänä kesäpäivänä 1893.
Hannu ja Anne Puurusen hallussa olevan Rannan-Puurulan tilan päärakennusta on tehty kolmessa osassa. Järnefelt majoittui talon vasemmalla puolella pohjoiskammarissa. Oikealla aitta, jonka Järnefelt maalasi Isäntä ja rengit -teokseensa. Matias Honkamaa
Tuona kesänä Eero Järnefelt saapui Väisälänmäelle vieraaksi. Hän tunsi seudulta kotoisin olevat Halosen taiteilijaveljekset Pekan, Antin ja Heikin. Niin ikään Lapinlahdella syntynyt kirjailija Juhani Aho oli Järnefeltin perheelle läheinen.
Järnefelt majoittui Rannan-Puurulan talon pohjoiskammarissa ja piti työtilanaan heinälatoa. Paikallisen muistitiedon mukaan talon väki suhtautui taiteilijaan hövelisti. Ladon kattoa purettiin, jotta valo kävisi sisään toivotulla tavalla.
Teoksensa pohjaksi Järnefelt halusi ehdottomasti valokuvata kaskenpolttoa, sillä hän oli aikaisemmin harjoitellut tulen ja savun kuvaamista. Väisälänmäen alueella kaskeamisella on pitkät perinteet, sillä maata on muokattu tällä tavoin pelloiksi aina 1700-luvulta asti.
Myöhemmin Johanna kertoi jälkipolville, että hän puki kahvinkantomatkalle salaa pyhävaatteet. Olihan hän kuullut, että seurueessa on kuuluisa taiteilija.
Paikan päällä Järnefelt sai ajatuksen. Hän halusi kuvata myös pikkupiian maalaustaan varten.
Taiteilija oli tyytyväinen nuoren mallinsa katseeseen, mutta ei ulkomuotoon. Se oli liian siisti ja suittu. Niinpä Johanna sai osittain auki revityn tukan ja naamaakin noettiin. Tunnetuin seurauksin.
Maalauksessa näkyvän nälästä ja pettuleivästä turvonneen vatsan taiteilija maalasi tytölle myöhemmin.
Näkymä Väisälänmäen näkötornista kohti Rannan-Puurulaa. Maalauksessa kuvattua kaskea talonväki poltti Väisälänmäen rinteessä noin puolen kilometrin päässä tilasta sekä läheisessä Kittolanniemessä. Matias Honkamaa
Näkötorniin johtavaa luontopolkua ylläpitää Väisälänmäen kulttuuri- ja luontopolkuyhdistys. Kaski-teoksen synty on saanut oman tietotaulunsa. Matias Honkamaa
Näkikö vuonna 1949 kuollut Kokkonen koskaan itseään valmiissa maalauksessa? Tyttärentytär Kerttu Heikkinen pitää mahdollisena, ettei nähnyt.
Hän itsekin oli jo aikaihminen ja naimisissa, kun hän kävi katsomassa kuuluisaa teosta Ateneumissa.
– Se, että hän on taulussa, oli minulle aikoinaan suuri yllätys, Heikkinen myöntää.
Aiheesta ei suvun kesken puhuttu, sillä Johanna-mummo ei ollut halunnut. Tiedetään, ettei Kokkonen ollut lainkaan tyytyväinen siihen, miltä hän Järnefeltin valokuvaamana näytti. Samaa puhui aikoinaan Kertun äiti Aini.
– Eihän mummo sen näköinen ollut oikeasti.
Yhtä kaikki Järnefelt tallensi teokseensa naisten tavallisimman palkkatyön 1900-luvun taitteen Suomessa.
14-vuotias Johanna ei oikeastaan ollut enää pikkupiika vaan astumassa aikuisuuteen. Rippikoulu oli vedenjakaja, sillä työura alkoi yleensä sen jälkeen.
Palkolliset saivat niin sanottua pestirahaa. Lisäksi he saattoivat saada muun muassa tekstiilituotteita, kuten vaatteita ja kenkiä tai villaa ja pellavaa.
Vastineeksi työ oli raskasta ja sitä oli paljon. Naiset huolehtivat navettatöistä, pyykkihuollosta, ruuanlaitosta ja leivonnasta. Kesäaikaan työllisti heinänteko, syksyllä teurastukset. Talvella riitti kehruuta ja kankaankudontaa.
Työura kesti noin kymmenen vuotta ja loppui yleensä avioliittoon. Näin kävi myös Johannalle. Hän tapasi myöhemmässä piikomispaikassaan aviomiehensä Jahvetin ja pari solmi avioliiton vuonna 1905. Johanna oli tuolloin 26-vuotias.
Papin pakeille menoa ei luultavasti aikailtu, sillä esikoinen Taavetti syntyi samana vuonna.
Lapsia pari laittoi maailmaan yhteensä kuusi: Taavetin jälkeen syntyivät Hanna, Aini, Elma sekä kaksoset Emil ja Eino.
Sota jätti perheeseen jälkensä.
Vuonna 1920 syntyneet Emil ja Eino joutuivat talvisodan syttyessä rintamalle, samoin esikoinen Taavetti. Kaksoset selvisivät jatkosodankin naarmuitta, heidän isoveljelleen kävi toisin. Taavetti kaatui Repola-Rukajärven suunnalla vuonna 1941. Se oli Johannalle kova paikka.
Myös Kerttu Heikkisellä on joitakin muistikuvia sotavuosista. Tuolloin kyläilyt Johanna-mummon ja ukki-Jahvetin luona vähenivät.
– Mummo jäi minulle etäiseksi, ukista minulla on enemmän muistikuvia. Hän kalasti hullun lailla vielä vanhoilla päivilläänkin.
Johannan ja Jahvetin mökki sijaitsi Lampaanjärven rannalla. Kuvassa poseeraavat Seija Thurin, eno Eino Lappeteläinen, Aila Thurin sekä Kerttu Heikkinen. Laura Oja
Aini Kokkonen oli yksi Johannan ja Jahvetin kuudesta lapsesta. Laura Oja
Johannan ja Jahvetin pieni punainen mökki oli Iisalmen, Lapinlahden ja Pielaveden rajamailla Lappetelän kylässä. Mökin Heikkinen muistaa hyvin.
Kun astuttiin sisään, tultiin tupaan ja keittiöön. Perällä oli kamari.
Tilat olivat sen verran pienet, ettei tyttären perhe jäänyt sinne yöksi vaan kulki aina takaisin kotiin. Heikkinen muistelee välimatkan olleen viisi kilometriä. Se tuntui lapsesta pitkältä.
Kunnollisia teitä ei ollut, vaan perhe taittoi matkan kahden suon yli pitkospuita pitkin.
– Talvella ajoimme hevosella. Pelkäsimme susiakin, niillä lapsia peloteltiin siihen aikaan.
Heikkinen on ymmärtänyt, että Johanna sopeutui vaatimattomaan pikkumökkiin miten kuten. Oli itkeskellytkin.
– Totta kai se oli erilaista elämää kuin suuressa talossa piikana.
Suvussa Johannaa on luonnehdittu taitavaksi ja vaatimattomaksi ihmiseksi. Pientila elätti, mutta työntäyteinen elämä kulutti. Levollisella hetkellä pintaan saattoi pilkahtaa naisen iloisempi puoli.
Vuonna 1935 syntynyt Kerttu Heikkinen teki työuransa kaupan alalla. Eläkepäiviään hän viettää Espoossa. Laura Oja
Kerttu Heikkisen kotitila Vihtorinmäki. Laura Oja
Työtä riitti myös tyttärentyttären kotitilalla Vihtorinmäessä.
Kerttu Heikkisen opinnot jäivät kansakouluun, sillä oppikouluun olisi pitänyt matkustaa kotikylältä Iisalmeen. Toisekseen isä oli sitä mieltä, että lapsia on kohdeltava tasapuolisesti. Jos yksi ei lähde jatko-opintoihin, ei mahdollisuutta tarjota muillekaan.
Perheellä oli kotitalonsa yhteydessä kauppa, ja Heikkinen tottui seisomaan tiskin takana, sillä liike oli käytännössä aina auki. Äiti Aini hoiteli kotia ja kauppaa, isä Viktor Kokkonen istui muun muassa Iisalmen maalaiskunnan kunnanvaltuustossa.
1950-luvun alussa etelä alkoi vetää Savon miestä puoleensa.
Kouluttamaton vuonna 1907 syntynyt Viktor oli nuoruudessaan onnistunut pääsemään Kauniaisten työväenakatemiaan ja kipinä suuremmissa ympyröissä elämiseen jäi. Myös koulunsa lopettanut Heikkinen oli saanut tilan töistä tarpeekseen.
– Sanoin, että minä en tähän tuppukylään jää. Isä vastasi siihen, että älä vielä muuta mihinkään. Lähdetään kaikki yhdessä.
Kauppaa ei enää ollut ja kotimökki laitettiin myyntiin. Pieni asunto Mäkelänkatu 40:ssä oli perheen ensimmäinen osoite Helsingissä.
Päätöksen voi ajatella olleen rohkea, sillä suuri muuttoliike maalta kaupunkeihin voimistui todenteolla vasta seuraavalla vuosikymmenellä.
– Äiti kaipasi myöhemmin lehmiä. Minä en haikaillut kertaakaan takaisin.
Isä vei Kertun Elannon konttoriin ja tämä pestautui lihakauppaan töihin. Unohti Savon murteen ja opetteli yleiskielen.
Kun työkaveri vietti häitään, Kertun vastuulle sälytettiin häälahjan, kuparipannun vieminen. Hän ei tuntenut muita vieraita ja lähti juhlapaikalle vastahankaisesti pannu kainalossaan.
Yksi vieraista oli Kajaanista kotoisin oleva Aulis Heikkinen. Silloinen tansseista saatteleva poikaystävä oli Kertun mielestä vähän pliisu, kun taas Auliksella oli moottoripyörä.
Pari meni vihille, asettui sulhasen äidin kanssa saman katon alle ja sai kaksi tytärtä, Ailan ja Seijan.
Aila Thurin ei muista, että Järnefeltin maalauksesta olisi hänen kouluaikanaan puhuttu kuten nykyään. Laura Oja
Lapsuudestaan Helsingin Sturenkadulla Aila Thurin muistaa, että lapsia oli joka paikassa. 1960-luvulla sisäpihalta löytyi aina leikkikavereita. Oli markkuja, jareja, marja-leenoja ja outeja.
Anoppi oli lasten kanssa kotona äiti-Kertun ollessa töissä, sillä äitiysloma kesti vain kolme kuukautta.
Vuonna 1971 perhe muutti kantakaupungista Mellunmäkeen uusiin, moderneihin lähiötaloihin. Thurin kävi keskikoulun ja jatkoi lukioon. Hän oli vuonna 1979 sukunsa ensimmäisiä ylioppilaita.
Kauppaopiston jälkeen aukeni työelämä. Työpaikat pienissä firmoissa vaihtuivat, sillä perhe muutti usein. 1990-alun lamavuosina työpaikka meni alta kesken äitiysloman, mutta uusi löytyi tilalle.
– Olen tuonut maahan pyöriä ja pullonkorkkeja ja myynyt ilmalämpöpumppuja. Kaikkea siltä väliltä. En ole sellainen ihminen, joka jämähtää yhteen paikkaan.
– Meillä on ollut perheessä sellainen vitsi, että mamma vaihtaa töitä yhtä usein kuin muut sukkia, nauraa tytär Jessica.
Nykyään Thurin työskentelee yhdistyksessä, joka tarjoaa vanhuksille vapaaehtoisapua.
Perheessä on yhteensä kolme lasta, joista nuorimmainen syntyi 1996. Toisin kuin äitinsä, Thurin pystyi olemaan kotona pitkään.
Lasten isä ja Thurinin entinen puoliso on ruotsinkielinen, joten pari puhui kotona ruotsia. Näin myös jälkikasvu oppi pienestä saakka kaksikielisiksi.
Perhe on arkistoinut Järnefeltin maalauksesta kertovia lehtijuttuja ja näyttelyarvosteluja vuosien varrelta. Laura Oja
Jessica Thurinilla ja isoveli Jesperillä on alle kahden vuoden ikäero. Lapsena kaksikolla oli yhteiset tavarat ja leikit.
Lukion jälkeisenä välivuotena Thurin haaveili pääsystä Sibelius-Akatemiaan. Musiikinopettajaa hänestä ei kuitenkaan tullut vaan Thurin päätyi opiskelemaan kulttuurituottajaksi. Alan työmarkkinoiden epävakaus sai laittamaan hakupaperit Helsingin yliopistoon. Thurin valmistui opinto-ohjaajaksi koronavuonna 2020.
Kirkkonummen ruotsinkielisellä yläasteella Järnefeltin maalaus tulee silloin tällöin puheeksi oppilaiden kanssa.
– Olen sanonut heille, että taulun tekemisessä on käytetty sen ajan Instagram-suodatinta. Taiteilijan näkemys on karu ja traaginen, vaikka oikean valokuvan tausta oli toisenlainen.
”Minusta teos pyrkii kuvaamaan Suomen rakentamista ja kovaa työtä”, pohtii Jessica Thurin Kaski-taulun merkitystä. Laura Oja
Tähän on tultu lähes 150 vuodessa.
Johanna Kokkonen kävi kiertokoulun ja päätyi jo nuorena tyttönä hankkimaan elantonsa sieltä mistä sai. Asettui elämään raameihin, jotka olivat hänelle mahdolliset. Hän saattoi ehkä haaveilla jostain enemmästä, mutta ei huudellut haaveistaan muille. Hänen lapsenlapsenlapselleen ovet elämään ovat olleet sepposen selällään.
Suvun ketjusta voi lukea suomalaisen hyvinvointivaltion tarinan. Mahdollisuuksia tarjotaan kaikille, ei vain niille, joilla on sopiva tausta ja riittävästi varallisuutta.
Kesällä 1893 Johanna Kokkonen osasi tuskin itse arvella, miten moneen ihmiseen hänen kahvinkantoreissunsa tulisi vaikuttamaan.
Suomen sortokausien ja kansallisen heräämisen kainalossa syntynyt Kaski on suomalaisille tärkeä. Ateneumin järjestämässä Maamme taulut -nimisessä äänestyksessä vuonna 2006 se sijoittui viidennelle sijalle.
Teos on nähty kritiikkinä sekä kaskenpolttoa että maaseutuväestön kurjia oloja kohtaan. Siinä on tulkittu olevan myös uskonnollista symboliikkaa, sillä Kokkosen päätä ympäröi vaalea kehrä kuin sädekehä.
– Maalauksessa kaikki on jotenkin likaista paitsi tytön katse, Jessica Thurin pohtii.
Katse on kirkkaan sininen.
Myös Jessica Thurin katseli kouluvuosina maalausta historiankirjastaan. Kopio taulusta roikkui Kauniaisten ruotsinkielisen yläasteen kirjastossa.
Tuo on muuten minun isoisoisoäitini, muistaa Thurin maininneensa opettajille.
– Jossain vaiheessa kaverit jo sanoivat, että joo, tämä tiedetään.
Yksi asia vaikuttaa yhdistävän suvun naisia vuosisatojen yli.
Thurin muutti hiljattain avopuolisonsa Robinin ja pariskunnan koiran kanssa kaupungista likimain maaseudulle Kirkkonummen Långvikiin.
Talo on punainen, kasvimaa on antanut syötäväksi uutta perunaa.
Vähän kuin Johannalle ja hänen perheelleen Savon sydänmailla.
Juttua varten on haastateltu myös Suomen historian professori Kirsi Vainio-Korhosta sekä Raija Pasasta Lapinlahti-seurasta.
Eero Järnefelt -näyttelyn on nähnyt Ateneumissa yli 190 000 ihmistä. Se on avoinna 25.8. saakka.
