Psykologian professori Liisa Keltikangas-Järvinen pohtii uudessa kirjassaan minäminä-aikaa ja sitä, mitä se ihmiselle voi tehdä.
Liisa Keltikangas-Järvisen mukaan suurin osa ihmisistä osaa edelleen ottaa huomioon muut ihmiset. Näistä vastuuntuntoisista kansalaisista moni huomaa muutoksia tapahtuneen, kokee elävänsä merkillistä aikaa ja voi siksi huonosti. Heljä Salonen
- Narsismin piirteet ovat normalisoituneet.
- Minäminä-kulttuuri korostaa yksilön oikeuksia ja itsekeskeisyyttä.
- Loukkaantumisherkkyys ja toksinen positiivisuus ovat nykykulttuurin ilmiöitä, jotka voivat heikentää mielenterveyttä.
Monet aiemmin narsismin häiriöön kuuluviksi katsotut piirteet ovat nykyään hyväksyttäviä, normalisoituja ja jopa tavoiteltavia.
Käytös, jota ei enää hätkähdetä, olisi 1970-luvulla johtanut narsismin diagnoosiin.
Tähän tapaan pohtii psykologian emeritaprofessori Liisa Keltikangas-Järvinen uusimmassa teoksessaan Miten yltiöyksilöllinen kulttuurimme sai meidät voimaan pahoin (WSOY).
Keltikangas-Järvinen kirjoittaa nyt oman aikamme minäminä-ihmisestä, joka keskittyy ennen kaikkea itseensä.
”Hänen tulee pitää kiinni oikeuksistaan, hänen pitää saada olla ihmissuhteissa oma itsensä, kompromisseihin hänen ei tule taipua”, Keltikangas-Järvinen kuvaa.
Krooninen mielensä pahoittaja
Keltikangas-Järvisen mukaan loukkaantumisherkkyys kuuluu nykykulttuuriin.
”Krooninen mielensä pahoittaja on eräs nyky-yhteiskunnan tunnistettava edustaja”, hän kirjoittaa.
Aikamme ihmisen ikäviksi ja kiusallisiksi kokemat häpeä ja syyllisyys ovat tunteita, joista yritetään päästä eroon korvaamalla ne itsemyötätunnolla. Keltikangas-Järvinen ei kannusta tällaiseen korvaamiseen.
”Häpeästä ja syyllisyydestä eroon pääseminen tarkoittaisi kuitenkin ryhtymistä psykopaatiksi, jolla ei ole näitä tunteita”, hän varoittaa.
Keltikangas-Järvinen näkee ihmissuhteiden muuttuneen yhä enemmän hyötysuhteiksi, joiden pitäisi toimia oman mielihyvän lähteenä ja oman itsetunnon vahvistajina.
Ihmissuhteissa hänen mukaansa omien tunteiden ilmaisussa ei tarvitse enää ottaa huomioon muita.
LUE MYÖSPotkut vanhemmille
Emeritaprofessori Liisa Keltikangas-Järvinen kertoo uudessa kirjassaan kohdanneensa vanhemmuuteen liittyvän uuden ilmiön.
Isovanhemmat tulevat kysymään emeritaprofessorilta, mitä tehdä, kun aikuinen lapsi on terapiaan mentyään todennut vanhempien olevan liikaa mukana hänen elämässään.
Sen seurauksena lapsi on katkaissut kaikki omat ja lastenlasten kontaktit isovanhempiin.
Hänen mukaansa siteitä vanhempiin katkaistaan ihan vain siksi, että vanhempien koetaan olevan liikaa. Mitään erityistä moitittavaa ei vanhemmista hänen mukaansa tarvitse löytyä siteiden katkaisemiseen.
Toksisesti positiivinen
Keltikangas-Järvinen kirjoittaa toksisesta positiivisuudesta, joka voi hänen mukaansa olla tutkimusten perusteella mielenterveyden riskitekijä, koska se antaa valheellisen kuvan maailmasta.
Toksinen positiivisuus on Keltikangas-Järvisen mukaan uinut arkiseen kielenkäyttöömme.
”Mahtava, vaikuttava, upea, koskettava ovat adjektiiveja, joilla kuvataan ihan tavallisia arjen kokemuksia”, hän havainnoi.
Positiivisuus voi olla toksista, jos negatiivisia tunteita yritetään koko ajan mitätöidä ja uskotaan, että pelkällä oikealla asenteella voidaan karkottaa ongelmat ja alakulo.
Yltiöpositiivisuus voi tuoda ihmiselle haittaa, jos onnellisuuden tavoittelu hämärtää elämän realiteetit ja kyky kestää pettymyksiä ja sitkeys kohdata vaikeuksia heikkenevät.
Oman onnellisuuden jatkuva etsiminen voi kääntyä itseään vastaan. Adobe Stock / AOP
Ikuisuusmoka
Keltikangas-Järvisen mukaan some tuhoaa sosiaaliset taidot, sillä se näyttää enemmänkin eristävän ihmisiä toisistaan kuin yhdistävän heitä.
Professorin mukaan some on vienyt nuorilta mahdollisuuden oppia kehon kielen lukemista ja kuuntelemista, koska ihmisiä ei tavata.
Somessa ei tarvitse odotella vuoroaan tai pysähtyä kuuntelemaan toista.
Keltikangas-Järvinen pohtii myös sitä, miten virtuaalimaailmassa tehty virhe jää elämään ikuisesti. Oikeassa elämässä virhettä tai mokaa voidaan pyytää anteeksi, minkä jälkeen se unohdetaan.
Keltikangas-Järvinen toteaa kirjassa monen voivan huonosti, koska meiltä on kadonnut oikean yhteisöllisyyden suojaava vaikutus.