Idänlehtikuoriaisen toukat ovat paikoin ahmineet lepän lehdet ruskeiksi
Harmaalepät näyttävät kuin kuivuneilta laajoilla alueilla Etelä- ja Keski-Suomessa. Lajin puut erottuvat siten selkeästi maisemassa. Puiden lähempi tarkastelu osoittaa, että lehtien pinta on syöty, ainoastaan lehtien suonet ovat jääneet jäljelle.
Tällä hetkellä lehdissä ei näy enää mitään merkkejä vaurioiden tekijöistä. Aiemmin kesällä lehtien yläpinnoilla oli alkuun vaaleita, myöhemmin hyvin tummia toukkia, jotka etenivät rintamana samalla jäytäen lehden pehmeät pintasolukot suihinsa. Ahmatit olivat idänlehtikuoriaisen (Agelastica alni) toukkia.
Harmaalepät ovat monin paikoin kärsineet idänlehtikuoriaisten toukkien invaasiosta. Aake Roininen
Aikuisina kiiltäviä, tumman sinivioletteja, reilun puolen sentin pituisia kovakuoriaisia näkyi jo keväällä nakertelemassa leppien vasta puhkeamassa olevia lehtiä. Niiden runsaudesta saattoi päätellä, mitä myöhemmin tuleman pitää, mutta lopulta heinäkuussa toukkien määrä yllätti kokeneemmankin luonnontutkijan.
Paikoin lähes kaikki harmaalepät, niin alle parimetriset taimet kuin isot puutkin, olivat läpeensä harmaanruskeita. Kun toukat ahmivat lehtien pintasolukon, ne käpristyvät rullalle, ja puut näyttävät matkan päästä kuin olisivat kärsineet kuivuudesta.
Lepät kyllä toipuvat tällaisestakin koettelemuksesta ja pystyvät valmistautumaan talveen ja tuottamaan silmut ensi kesän lehtien aihioiksi.
Kuoriaisille käy yleensä heikommin. Taudit, loiset ja joskus epäedulliset talviolot karsivat raa’alla otteella niiden kantaa. Tavallisesti kahta runsasta lehtikuoriaisvuotta ei siten satu peräkkäin – mikä on tietenkin leppien pelastus.
Vesimittarit eivät maistu pedoille
Kirjoitin aiemmin kesällä vesimittarien huikeista sopeumista veden pinnalla elämiseen. Muutamat vesimittareita luonnossa tarkkailleet lukijat ovat sittemmin ihmetelleet, mikseivät kalat napsi niitä periaatteessa helppoina saaliina veden pinnalta?
Havainnoin asiaa itsekin useaan otteeseen, ja totta se oli: vesimittarit saivat luistella vetten päällä aivan rauhassa. Kun veden pinnalle tipahti jokin muu hyönteinen räpiköimään, pikkukalat kilpailivat vesimittarien kanssa saaliista.
Täydellistä selitystä ilmiölle ei ole helposti löydettävissä. Vesimittarit voivat olla altapäin hankalasti nähtävissä valoa heijastavan vatsapuolen samettikarvansa ansiosta. Niiden raajatkaan eivät riko vedenpintaa, mikä myös voi heikentää niiden havaittavuutta.
Toisaalta tiedetään, että vesimittarit ovat pahanmakuisia, ja kalat voivat välttää niitä siitä syystä. Mutta varmaa tietoa ei ole siitä, kuinka helposti kalat oppivat tämän periaatteessa hyvän saaliin huonon ominaisuuden?
On myös havaittu, että vesimittarit ovat ketteriä pakenemaan alhaalta tulevaa saalistajaa pitkien ja voimakkaiden raajojensa avulla. Tämä ei tietenkään selitä sitä, mikseivät kalat edes yritä saalistaa niitä.
Oli syy mikä tahansa – tai useamman tekijän summa – vesimittarit saavat elää hämmentävän näkyvää, mutta rauhallista elämää vesien rantavyöhykkeessä. Suurimman uhan niille tuottanevatkin ahnaat lajitoverit.
Voit lähettää kysymyksiä ja havaintoja luonnosta osoitteeseen jari.m.haimi@jyu.fi. Luonnossa-palstan asiantuntijoina toimivat Jyväskylän yliopiston tutkijat Jari Haimi, Saana Kataja-aho, Atte Komonen, Minna-Maarit Kytöviita ja Jyrki Torniainen sekä Luonnontieteellisen keskusmuseon museomestari Heikki Helle, Ähtäri Zoon intendentti Marko Haapakoski ja luontokuvaaja Jussi Murtosaari.