Essee|Eettisen koodiston muodostuminen teki ihmisestä ihmisen. Tuo koodisto pitäisi kaivaa esiin myös tässä ajassa, kirjoittaa toimittaja Jani Kaaro.
Kirjoittaja on HS:n vieraileva esseisti.
Sen jälkeen kun Donald Trump valittiin Yhdysvalloissa toiselle presidenttikaudelleen, hänen tukijoukoistaan alkoi kuulua outoa napinaa empatiasta. Jotkut puhuivat empatian synnistä. Sillä tarkoitettiin, että vasemmisto ajaa empatian varjolla poliittisia tavoitteita, jotka itse asiassa vahingoittavat ihmisiä. Toiset taas puhuivat toksisesta empatiasta. Se tarkoitti, että empatiaan vetoamalla koetettiin manipuloida päättäjiä luopumaan esimerkiksi ulkomaanavun leikkauksista.
Sallikaa minun kysyä: jos empatia on synti, miten meidän sitten pitäisi täällä elää toistemme kanssa? Miten, kun maapallolla on kahdeksan miljardia ihmistä ja aina on toisia ihmisiä, jotka ottavat niin ankarasti pattiin? Vielä osuvammin: miten voisimme elää täällä toistemme kanssa niin, että jokaisella olisi parempi olla? Minkälaisen filosofisen periaatteen varassa voisimme sietää toisiamme paremmin ja tuntea suurempaa yhteenkuuluvuutta?
Tämä kysymys ei koske vain tätä päivää, vaan se on ollut vastattavana aina ja kaikkialla, missä ihmiset ovat yrittäneet elää yhdessä.
Katsoessamme mitä tahansa ihmisyhteisöä – muinaisia egyptiläisiä, antiikin kreikkalaisia, inkoja, navajoja tai igboja – löydämme jokaisesta todisteita siitä, että ne ovat taistelleet yllä esitetyn kysymyksen kanssa: miten elää toisten kanssa? Kaikilla ihmisyhteisöillä on oma eettinen koodistonsa, jonka varassa ne ovat koettaneet elää rauhanomaisesti ja tuntea yhteenkuuluvuutta. Tunnettuja esimerkkejä näistä koodeista ovat: Älä tee huorin! Älä himoitse lähimmäisesi omaisuutta! Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi! Vanhusten kunnioittaminen on lähes universaali eettinen sääntö.
Jos kysyisimme Mooseksen aikalaisilta, mistä nämä käskyt tulivat, he vastaisivat, että Jumalalta. Näin vastaavat monet uskovaiset edelleen, mutta itse arvelen, että ensimmäinen eettinen koodisto oli olemassa jo ennen jumaluskoa, ja se vasta myöhemmin yhdistettiin jumaliin.
Filosofit taas ovat etsineet eettisen koodiston alkuperää ihmisluonnosta, laista, kulttuurista, sosiaalisesta sopimuksesta tai sisäsyntyisestä moraalikoodistosta.
On kolmaskin mahdollisuus: eettinen koodisto on alati käynnissä oleva neuvotteluprosessi, ja se kumpuaa yhdessä elämisen jokapäiväisistä realiteeteista. Yhdessä eläessämme opimme nopeasti, mitä ei voi tehdä, jos haluamme sopua. Jos haluat rauhaa, et voi ryöstää toisen kaatamaa antilooppia ja syödä sitä itse. Jos haluat sopua, et voi ottaa itsellesi yhteisestä potista enemmän kuin muut saavat. Jos alistat, nöyryytät ja häpäiset, saat aikaan vain riitaa, vihaa ja katkeruutta. ”Tee muille kuten toivot itsellesi tehtävän” on eettinen ohjenuora, jonka monet ihmisyhteisöt ovat allekirjoittaneet.
Katsokaamme simpanssiyhteisöä. Kun simpanssitutkija Jane Goodallilta kysyttiin, mikä on hänen lempieläimensä, hän vastasi kaikkien kuvittelevan sen olevan simpanssi, mutta se olikin koira. Goodall ei valinnut simpanssia, koska simpanssit voivat olla aika ikäviä toisilleen.
Simpanssiyhteisön vahvimmat yksilöt eivät epäröi käyttäytyä öykkärimäisesti heikompiaan kohtaan. Yhteisön jäsenet muodostavat ”ystävyyksiä”, mutta lojaliteetit ovat heikkoja ja suhteet rikkoutuvat herkästi, kun simpansseille tulee riitaa ruoasta tai pariutumiskumppanista. Simpansseilla vaikuttaa kuitenkin olevan jonkinlainen käsitys moraalista, sillä ne käyttävät aikaa myös hyvittelyyn ja suhteiden korjaamiseen. On kuin ne haluaisivat elää sopuisasti, mutta primitiiviset impulssit tulevat tielle ja rikkovat lauman rauhan yhä uudestaan.
Eettinen eläin on tehnyt paljon hyvää.
Myös ihmiset ovat eläneet aikoinaan tällaisissa pienissä ryhmissä, ja elämämme on ehkä ollut melko simpanssimaista. Filosofi Philip Kitcherin mukaan meistä on tullut ihmisiä siinä mielessä kuin nykyisin itsemme tunnemme, kun olemme alkaneet hillitä primitiivisiä impulssejamme. Olemme ymmärtäneet, että tietynlainen käyttäytyminen rikkoo yhteisön sovun, joten meille on kehittynyt estoja käyttäytyä niin. Kun meille on kehittynyt kieli, olemme oppineet pukemaan nämä estot sanoiksi, jolloin ne on voitu kommunikoida toisille. Kehitimme siis eettisen koodiston.
Onkin hyvä kysymys, olisivatko ihmisyhteisöt koskaan voineet kehittyä simpanssilaumoja suuremmiksi ilman itsehillintää ja eettistä koodistoa. Me kuitenkin kasvoimme, ja kasvaessamme kohtasimme uudenlaisia eettisiä kysymyksiä, joita koetimme ratkaista uusilla eettisillä koodeilla ja ruokkimalla altruistisia ominaisuuksia itsekkäiden impulssien sijaan.
Näin meistä kasvoi eettinen eläin, ja tämä eettinen eläin on saanut paljon hyvää aikaan. Lopetimme orjuuden, sillä eihän toisia ihmisiä voi orjuuttaa. Naiset saivat samat oikeudet kuin miehet, sillä eihän kukaan ihminen voi olla toisen omaisuutta tai määräysvallan alla. Homoseksuaalisuus ei ole enää synti, rikos tai mielisairaus. Mitään näistä edistysaskelista ei otettu, koska löysimme jonkin eettisen totuuden, vaan siksi, että meidän piti ratkaista, miten elää yhdessä. Kävimme läpi pitkän eettisen neuvotteluprosessin yrittäessämme oppia kohtelemaan kanssaihmisiämme paremmin.
Kenties eri aikoina on oivallettu yhä uudestaan ja uudestaan, että elämä yhdessä on helpointa, jos kaikkien tarpeet tulevat nähdyiksi ja tyydytetyiksi – myös niiden ihmisten, jotka ovat erilaisia kuin me. Kenties ihmiset ovat oppineet yhä uudestaan ja uudestaan, että jos alistat, nöyryytät ja hallitset väkivallalla, saat aikaan vain epätoivoa ja epäluuloa, joka ennen pitkää kääntyy sinua vastaan – puhumattakaan vahingosta, jonka teet omalle sielullesi. Kenties ihmiset ovat oppineet, että jos yhteisössä on paljon niitä, joiden tarpeet eivät tule tyydytetyiksi, yhteisö on tyytymätön ja räjähdysherkkä ja ennen pitkää se räjähtää. Yhdysvallat saattaa olla tässä pisteessä juuri nyt.
Ehkä meillä olisi nyt jälleen hyvä tilaisuus käydä eettistä neuvottelua siitä, tulevatko ihmisten tarpeet nähdyiksi ja tyydytetyiksi omassa yhteiskunnassamme. Pitkin viime vuotta saimme lukea, miten hallituksen leikkaukset heikentävät perusturvaa ja lisäävät köyhyyttä. Ulosotossa olevien määrä on kasvanut, samoin asunnottomien.
Ranskalaisen taloustieteilijän Timothée Parriquen mukaan talouden yksinkertaisin määritelmä on ”kollektiivinen järjestelmä, joka tyydyttää ihmisten tarpeet”. Entä jos talouden ensimmäinen tehtävä olisikin huolehtia ihmisten perustarpeista? Ajatelkaa asian hyviä puolia. Kun ihmiset tietävät, että heidän perustarpeensa tulevat ensin, he kokevat olevansa turvassa. Ja kun ihmiset kokevat olevansa turvassa, tyytymättömyys ja epätoivo vähenevät, valtakunta on rauhallisempi, ja ihmisten luovuus kokeilla ja yrittää lisääntyvät.
Kenties meillä olisi hyvä tilaisuus miettiä myös sitä, millaiset tarpeet riittävät hyvään elämään. Björn Wahlroos totesi hiljattain, että olisi hyvä, jos meillä olisi enemmän miljonäärejä. Se herättää kysymyksen: miten kenelläkään voi olla niin suuret tarpeet, että hän tarvitsee miljoonia euroja, kun niin monet joutuvat tulemaan toimeen äärimmäisen vähällä. Miksi kenenkään pitäisi omistaa useita asuntoja niin kauan kuin pääkaupunkiseudun yössä kulkee väsynyt nukkavieru mies kasseineen, eikä hänellä ole paikkaa, jossa voisi nukkua.
Tulevatko ihmisten tarpeet tyydytetyiksi yhteiskunnassa, jossa pari harkitsematonta virheliikettä voi ajaa ihmisen kadulle – tai yhteiskunnassa, jossa ylipäänsä joutuu pelkäämään tällaista kohtaloa?
Jos tilanne on näin julma monille suomalaisille, miten meidän pitäisi elää täällä toistemme kanssa? Vastaammeko empatialla vai julmuudella? Historia osoittaa, että voimme ruokkia myös altruistia sisällämme.
Kirjoittaja on tieteeseen erikoistunut toimittaja.