Kommentti|Lasten katoamisesta käynnistyvän kauhuelokuvan Weapons tulkinnoista keskustellaan. Kertooko elokuva ylipäätään mistään? Tätä kysyy toimittaja Jussi Ahlroth.
Lue tiivistelmä
Tiivistelmä on tekoälyn tekemä ja ihmisen tarkistama.
Weapons-kauhuelokuvan tulkinnoista keskustellaan, kirjoittaa toimittaja Jussi Ahlroth.
Elokuvassa 17 lasta katoaa ja pikkukaupunki syyttää opettajaa.
Ahlrothin mukaan elokuva voi kertoa addiktiosta ja alkoholismista.
Ohjaaja-käsikirjoittajan mukaan tärkeintä on, että katsojat viihtyvät.
Kauhuelokuva Weapons on ollut kesän yllätyshitti maailmalla. Nyt pohditaan, mistä elokuva oikeastaan kertoo – vai kertooko se mistään?
Elokuva paljastaa suhteellisen aikaisin, mitä on tapahtunut. Silti loppu vetää.
Juonta pitää paljastaa, kun aihetta käsitellään: Alussa 17 lasta, jotka ovat kaikki samalla luokalla, juoksee keskellä yötä pois kotoaan ja katoaa. Pikkukaupunki syyttää opettajaa, ja alkaa noitavaino. Keskiöön nousee ainoa oppilas, joka ei kadonnut.
Tarina, joka kerrotaan kuuden eri henkilön näkökulmasta, on ohjaaja-käsikirjoittaja Zach Creggerin toinen oma teos. Ensimmäinen oli vaikuttava Barbarian (2022).
On fantastista, että nyt keskustellaan elokuvan teemasta: siitä, mistä se todella kertoo. Niin usein elokuvien kohdalla puhutaan nykyisin jostain muusta.
Keskustelua on kuitenkin hämmästyttävästi herättänyt kysymys siitä, kertooko elokuva ylipäätään mistään.
Katson elokuvia niin, että ne kertovat aina jostakin. Se, mitä kerrotaan, voi olla hajanaista ja haurasta, epäselvää ja epäonnistunuttakin. Katsoja jäsentää aina teoksen mielessään merkitysten tai niiden puuttumisten kautta, eikä tekijä aina hallitse työtään. Mutta: jotain kerrotaan, jostain.
Weaponsin tulkinnaksi on tarjottu kouluampumisia, lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa, noitavainoa, vanhemmuuden kriisiä. Näistä tekijä Cregger on kiistänyt ajatelleensa ainakaan kouluampumisia. Kirjoittaminen alkoi surusta ystävän kuolemasta.
Minä näin elokuvassa jälkiä addiktiosta.
Päähenkilö Justine Gandy (Julia Garner) juo viinaa, jatkuvasti. Hän houkuttelee AA:ssa käyvän Paulin (Alden Ehrenreich) ratkeamaan ryyppäämään kanssaan. Keskeisessä sivuroolissa on epätoivoinen addikti James (Austin Abrams).
Luokan ainoa jäljelle jäänyt poika Alex (Cary Christopher) joutuu ruokkimaan poissaolevan katatonisia vanhempiaan. Myöhemmin luin ohjaaja-käsikirjoittaja Creggerin kertoneen Alexin kohtausten perustuvan hänen omiin kokemuksiinsa alkoholisti-isänsä kanssa.
Lapset, jotka heti alussa selittämättömästi karkaavat kotoaan, juoksevat öisillä kaduilla pidellen käsivarsiaan sivuillaan suorana. Kuin he leikkisivät lentävänsä.
Lopulta käy ilmi, että ne ovatkin kuin nuken kädet, roikkumassa ilmassa naruista, joista vetelee noita.
Näinhän päihteet toimivat. Ne lupaavat vapautta lentää, mutta vievät käyttäjän tahdon.
Alkoholisti-isän lapsi Cregger on itsekin alkoholisti ja ollut kymmenen vuotta raittiina. Elokuvan nimiökuvassa Weapons-sanan o-kirjaimen sisällä on kolmio, mikä tekee siitä AA:n symbolin.
Tästä huolimatta – ja tämä on olennaista – Cregger sanoo, ettei hänelle ole väliä, välittyykö alkoholistimetafora katsojille vai ei. Pääasia on, että katsojat viihtyvät.
Tälläkään tulkintakehikolla kaikki palaset eivät istu kohdalleen. Mutta on ongelmallista olettaa, että kaikki taideteokset olisivat kuin palapelejä.
Vaikka ne eivät ole suorasanaisia viestejä, eivät ne ole salakirjoitustakaan, jolle olisi löydettävissä aukoton koodiavain. Joskus ne vihjaavat, joskus he huijaavat.
Joskus ne laittavat meidät kasvotusten oman selittämishalumme kanssa.