Tutkija Saara Särmän mukaan kenenkään ei ole pakko rakastaa kehoaan, mutta sitä on hyvä oppia katsomaan hyväksyvästi. Pari vuotta sitten alkanut liikuntaharrastus on tehnyt siitä hänelle helpompaa.
Olohuoneen nurkassa makaa väsähtänyt yksisarvinen, toukokuisista 50-vuotispäivistä jäänyt ilmapallo.
Tutkija Saara Särmä tunnetusti diggaa yksisarvisia. Suurta symboliikkaa taruolentoon ei liity, Saara nyt vain mieluusti koettelee uskottavuuden rajoja. Tunnetun keskustelijan ja somevaikuttajan missiona on tuoda esiin valtaan ja sukupuolirooleihin liittyviä kirjoittamattomia sääntöjä.
Yhä vielä feminismiin liitetään usein tiukkapipoisuus, mutta Saaran mielestä kaikelle voi vähän nauraa. Asiallisen jakkupuvun sijaan tutkijatohtori suosii pinkkejä hörselöitä, ja legginsit ovat hänestä aivan käypäinen vaate.
Hän kutsuukin itseään hömppäfeministiksi.
Blogi sinkosi kansainväliseen julkisuuteen
Viime vuosi oli Saaralle juhlavuosi monesta syystä. Rosa Meriläisen ja Johanna Vehkoon kanssa perustettu ajatushautomo Hattu täytti kymmenen vuotta, samoin Feministinen kiroiluiltama. Iltamissa kuka tahansa voi open mic -hengessä tulla kertomaan, mikä feministiä juuri nyt pännii. Kiroillakin saa, mutta ei ole pakko.
Vuosikymmen tuli kuluneeksi myös Congrats, you have an all male panel -blogin perustamisesta. Saara sai idean koota valokuvia pelkästään miespuolisia keskustelijoita sisältäneistä tilaisuuksista ja lätkäistä päälle peukkua näyttävän Ritari Ässän eli näyttelijä David Hasselhoffin kuvan.
Blogi sinkosi tekijänsä yhdessä yössä kansainväliseen kuuluisuuteen. Hänet noteerattiin muun muassa Business Insiderin, The Guardianin ja Timen sivuilla.
Blogissa on ollut hiljaisempia jaksoja, mutta viime syksynä Saara aktivoitui jälleen. Nyt Hasselhoff näyttää peräti kahta peukkua.
”Kun puhutaan sodan tai talouden kaltaisista vakavista asioista, ajankohtaisohjelmiin ei useinkaan löydetä yhtäkään naispuolista asiantuntijaa.”
Mutta mitä hyötyä miesosallistujien laskemisesta on?
”Se tekee rakenteet näkyviksi. Kun väitetään, että valitaan vain pätevimmät eikä ajatella sukupuolta, seuraa miesten yliedustus johtopaikoilla tai asiantuntijoina mediassa.”
Saara Särmä: ”Seksistinen kulttuuri on syvällä meissä”
Viisivuotiaana Saara ja poikaserkku saivat isoisän veistämät puiset pyssyt. Kun serkku hukkasi aseensa, Saaraa vaadittiin luovuttamaan tälle omansa. Epäreilua! Yläasteella Saara sai tunnilla rauhassa höpötellä vieressä istuvalle pojalle, mutta kun poika vastasi, opettaja komensi tämän ulos luokasta. E-pis-tä!
Esimerkeissä kiteytyy sukupuolittunut epätasa-arvo. Tyttö joutuu luopumaan sotalelusta, ja poikaa pidetään automaattisesti häirikkönä.
Forssassa lapsuutensa viettänyt Saara kasvatettiin maailmanparantamisen hengessä. Äiti oli sosiaalityöntekijä, isä teki toimittajan ja tiedottajan töitä. Vanhemmat kannustivat lukemaan ja veivät ainokaistaan vappu- ja rauhanmarsseille.
Lukiossa Saara meuhkasi naisten asepalveluksen puolesta ja äänesti ensimmäisissä presidentinvaaleissaan – tietysti – naisehdokasta eli Elisabeth Rehniä. Mutta feministiksi hän alkoi kutsua itseään vasta opiskeluaikoina Tampereen yliopistolla.
Siellä hän tutustui myös Rosa Meriläiseen, tulevaan yhteistyökumppaniin. Naisia yhdistää samankaltainen huumorintaju. Molemmat ajattelevat, että ollakseen vakavasti otettava ei tarvitse olla vakava.
Yksi Saaran tutkimuskohteista on populaarikulttuuri, jota usein pidetään kepeähkönä aiheena. Hän vei vähättelijöiltä aseet käsistä alkamalla kutsua itseään hömppäfeministiksi.
Itseironisesta läpästä lähti myös Saaran parikymmentä vuotta sitten käyttöön ottama titteli ”huippumisukka.”
”Toki ymmärrän, etten varsinaisesti mahdu ’misukoiden’ kauneusnormeihin”, hän hymähtää.
Väiteltyään tohtoriksi vuonna 2014 Saara aprikoi, pitäisikö hänen uskottavuuden vuoksi vaihtaa Twitteriin ja sähköpostiin virallinen nimensä huippumisukan sijaan. Ja päätti, että ei todellakaan.
Nykyään julkisuudessa esiintyy asiantuntijoina politiikan tutkija Hanna Wassin ja somevaikuttaja Sointu Borgin kaltaisia näyttäviä naisia, todellisia huippumisukoita. Se on Saarasta upeaa. Välillä hän tosin saa itsensä kiinni ajatuksesta, että vahva meikki ja naisellinen pukeutuminen syövät uskottavuutta.
”Silloin pitää havahtua: hetkinen, mitä juuri tapahtui? Eihän tuo ole minun arvojeni mukaista ajattelua. Mutta seksistinen kulttuuri on syvällä meissä kaikissa.”
Kolumni poiki vihaisen palautteen vyöryn
Harvoin on nimi niin naista myöten kuin Saara Särmällä. Ja kyllä, nimi on virallinen, joskaan ei alkuperäinen. Syntyjään Saara on Ollikainen. Vuonna 2007 hän otti pitkän harkinnan jälkeen käyttöön isoäitinsä sukunimen.
Saara tunnetaan särmikkäistä kannanotoistaan. Ylen nettisivujen kolumneissa hän on käsitellyt muun muassa naiskiintiöitä ja naisiin kohdistetun väkivallan vähättelyä.
Erääseen aiheeseen tarttumista Saara empi pitkään. Abortti on moraalinen ja poliittinen kysymys, joka on pyritty ratkaisemaan lainsäädännöllä: naisilta on joko kielletty oikeus tehdä kehoaan koskevia päätöksiä tai sitten se on sallittu.
Kolumnissaan Saara leikitteli ajatuksella, että laki määräisi jokaisen hedelmällisessä iässä olevan pojan vasektomiaan. Ennen toimenpidettä spermaa voisi säilöä pankkiin, josta sen saisi lunastaa sitten, kun haluaa ryhtyä vanhemmaksi.
”Jos miehet ejakuloisivat vastuullisesti, emme kokisi ainuttakaan ei-toivottua raskautta”, hän kirjoitti.
Teksti poiki noin 700 kommenttia, valtaosa myönteisiä.
Toisin kävi, kun Saara pohti Kansan Uutisissa – sarkastisesti – onko valkoinen heteromies ihminen. Hän viittasi länsimaisen kulttuurin ytimessä olevaan kahtiajakoon mieheen ja naiseen, jossa mies on yhtä kuin ihminen ja nainen on se, jolla on sukupuoli. Miehen kokemuksista tehdään yleismaailmallisia kertomuksia, naisten kokemukset edustavat naisnäkökulmaa.
Kolumnin julkaisun jälkeen Saaran viestikanavat täyttyivät palautteesta, josta osa sisälsi huonosti peiteltyä uhkaa.
”Silloin perusturvallisuuteni järkkyi. Hämeenpuistossa kulkiessa tarkkailin vastaantulevia miehiä, että käykö joku noista kimppuuni.”
Yhä löytyy niitä, jotka tulkitsevat feministien vihaavan miehiä. Hohhoijaa, heidän kanssaan Saara ei enää jaksaisi keskustella. Välillä tekee mieli tokaista: Entäs jos vihaavatkin! Katsopa ympärillesi, miten miehet tässä maailmassa toimivat. Siis nämä putinit, trumpit, epsteinit ja weinsteinit.
Tietenkään kaikki miehet eivät toimi niin, hän lisää.
”Mutta vaikka feministit vihaisivat miehiä, kukaan ei sen takia kuolisi. Kun taas naisvihan seurauksena kuolee koko ajan ihmisiä.”
Saaran vastaisku oli kääntää viha taiteeksi. Vuonna 2018 hän laati Mäntän kuvataideviikoille installaation itselle ja tutuille lähetetyistä ikävistä viesteistä. Gallerian seinällä sanalliset hyökkäykset menettivät tehoaan ja muuttuivat vähän naurettaviksi.
”Tää on nyt tämmöinen, tää mun keho”
Reilut kymmenen vuotta sitten Saara alkoi julkaista selfieitä. Nykyään hän postaa Instagramissa omakuviaan lähes päivittäin. Niiden avulla hän on opetellut katsomaan itseään – ja ehkä jopa vähän pitämään näkemästään.
Pitkään Saara ajatteli, ettei voi olla liikunnallinen, koska on lihava. Teininä paino oli vielä normaalin rajoissa ja harrastuksiin kuuluivat ratsastus ja laskettelu. Vaihto-oppilasvuonna Yhdysvalloissa kiloja alkoi kertyä. Kotiin palattua Saara kävi äitinsä kanssa Painonvartijoissa. Jatkuvat dieetit sotkivat aineenvaihdunnan, ja kitukuurin jälkeen kilot tulivat takaisin korkojen kera. Ruokasuhde vääristyi.
Katkaistuaan viimein laihdutuskierteen vuonna 2008 Saaralla vapautui aikaa ja energiaa muuhun – esimerkiksi väitöskirjan tekemiseen.
”Tutkijatyyppinä askaroin paljon pääni sisällä ja kroppa jää helposti vähemmälle huomiolle. Liikkuminen unohtui, kunnes polvi alkoi vihoitella ja rajoittaa elämää. Portaiden nousu ja kauppakassien kanniskelu kävivät raskaiksi.”
Kaksi vuotta sitten polveen vaihdettiin tekonivel, ja nykyään Saara huoltaa kehoaan vesijuoksemalla ja kuntosalilla.
”Kun ensimmäisen kerran pystyin roikkumaan tangolla viisi sekuntia, olin ihan että whaat! Mitä tapahtuu? Edelleenkään liikkuminen ei tuota suurta endorfiinimyrskyä. Mutta se, että painoja ja toistoja voi pikkuhiljaa lisätä, kieltämättä ilahduttaa.”
Oman kehon hyväksymisessä Saaraa on auttanut Yhdysvalloista lähtenyt ns. läskiaktivismi. Se lähestyy asiaa hieman eri näkökulmasta kuin viime vuosina paljon esillä ollut kehopositiivisuus. Saara puhuu kehorauhasta.
”Ihmisen ei tarvitse yrittää rakastaa kroppaansa, koska se olisi taas yksi tavoite, jossa luultavasti epäonnistuu. Sen sijaan siihen voi suhtautua neutraalisti. Tää on nyt tämmöinen, tää mun keho.”
Vaatteet ovat osa itsensä hyväksymistä. Media ohjeistaa pukeutumaan ”vartalotyypin mukaisesti” eli siten, että näyttäisi mahdollisimman hoikalta. Saara antaa näille vinkeille piutpaut. Isokokoisen ihmisen ei tarvitse yrittää kätkeä kurvejaan.
Kun taiteilija Raisa Omaheimo ja Saara kutsuttiin taannoin Inhimillinen tekijä -televisio-ohjelmaan puhumaan lihavuudesta, he miettivät asuvalintaa. Kehdattaisiinko laittaa jotakin ihonmyötäistä? Aika nopeasti päätettiin, että kyllä kehdataan.
”Ketkä sitten, jos emme me? Joidenkin pitää uskaltaa näyttää esimerkkiä. Kukaan meistä ei ole olemassa miellyttääkseen toisten esteettistä silmää.”
Työuupumus vei voimat
Tampereen Tammelassa sijaitsevan vuokrakodin seinät ovat täynnä nykytaidetta: Anssi Kasitonnin, Kim Somervuoren, Melina Paakkosen teoksia. Asuntoa Saaralla ei ole ollut varaa ostaa, mutta tauluja hän on hankkinut pikkuhiljaa, osamaksulla. Suurin osa niistä on värikkäitä ja vähän humoristisia.
Makuuhuoneeseen sängyn yläpuolelle ripustettu mustavalkoinen taulu poikkeaa linjasta. Janne Laineen teoksessa Overwhelming tumma hahmo seisoo uhkaavalta näyttävien pilvien keskellä. Saaralle se kuvastaa viiden vuoden takaisia tunnelmia.
Tutkijatohtori on joutunut opettelemaan akateemiseen pätkätyöläisyyteen.
”Nuorempana ja epävarmempana otin hylätyt hakemukset henkilökohtaisesti: miksi minä en saa apurahaa? Mutta rakenteissa on vikaa, kun koulutetaan iso joukko tohtoreita, joille ei riitä töitä. Välillä tuntuu, että lottovoitto on todennäköisempi kuin apuraha tai vakituinen työsuhde.”
Vuonna 2019 kohdalle osui onnenpotku, Suomen Akatemian kolmevuotinen rahoitus, jonka turvin oli määrä tutkia meemien merkitystä maailmanpolitiikassa.
Vuotta myöhemmin Saara havaitsi outoja oireita. Luetun ymmärtäminen takkuili. Ikean lipaston kokoaminen osoittautui aiempaa hankalammaksi. Mikään ei innostanut, koko ajan väsytti.
”Huolestuin, sillä aivot ovat tärkein työkaluni. Työni perustuu lähes yksinomaan tiedon käsittelemiseen ja omaksumiseen lukemalla ja kirjoittamalla.”
Ensimmäisenä koronakeväänä oireet voimistuivat, ja kun kesäloman jälkeen olisi pitänyt palata töihin, Saara ei kyennytkään. Diagnoosiksi tuli keskivaikea masennus ja työuupumus. Ulkopuolisille se näyttäytyi ilmeiden katoamisena ja ilottomuutena.
Lue myös Kotiliesi.fi: 5 asiaa, joita työpsykologi ei työssään tekisi – lopeta sinäkin, tai olet vaarassa uupua
Sairauslomaa myönnettiin ensin kahden viikon jaksoissa, sitten loppuvuodeksi. Lääkärin määräyksestä Saara teki vain asioita, jotka tuottivat mielihyvää. Syksyn hän siis pötkötti sohvalla, katsoi murhasarjoja ja luki dekkareita.
”Normaalisti en jaksaisi kiinnostua alkoholisoituneiden keski-ikäisten miesten angsteista, mutta dekkareissa siedän niitä hyvin. Ne ovat turvallista viihdettä: murhat aina ratkeavat.”
Toipuminen oli hidasta ja jatkuu yhä. Vähä vähältä ilo ja ilmeet palasivat elämään. Nyt Saara jaksaa taas innostua, ottaa kantaa ja luottaa tulevaan.
Parhaillaan työn alla on median militarisoitumisen tutkiminen. Eli Saara saa ihan työn puolesta katsella muun muassa Erikoisjoukkoja ja Komppania Ketonen & Gustafsbergia.
Kolmen kuukauden apuraha päättyy tammikuun lopulla. Mitä seuraavaksi? Sen näkee sitten. Yksisarvinen on taas ilmassa.
Saara Särmä, 50
Työ: Apurahatutkija.
Asuu: Tampereen Tammelassa.
Perhe: Viisivuotias kummilapsi perheineen, läheiset ystävät.
Ajankohtaista: Naiset, jotka laskevat miehiä -podcast Virpi Salmen kanssa Spotifyssa.
Juttu on julkaistu Annassa 3/2026.
Sinua voi kiinnostaa myös:
