Kirjat|Ohjaaja ja kirjailija Jouko Turkka (1942–2016) on tänä syksynä pääosassa kahdessa tietokirjassa ja yhdessä romaanissa. Kysyimme kirjailijoilta, miksi ihmeessä?
Lue tiivistelmä
Tiivistelmä on tekoälyn tekemä ja ihmisen tarkistama.
Ohjaaja ja kirjailija Jouko Turkasta (1942–2016) on julkaistu tänä syksynä kaksi tietokirjaa ja yksi romaani.
Historioitsija Kai Häggmanin mukaan Turkka oli kriittinen Neuvostoliittoa ja Kekkosta kohtaan, toisin kuin yleisesti ajatellaan.
Toimittaja Hannu Harju näkee Turkan vaikuttaneen teatteriin vaatimalla armotonta asennetta ja pyrkimystä parhaaseen.
Kirjailija Tiina Raudaskoski kertoo romaanissaan kokemuksistaan Turkan assistenttina ja kämppäkaverina 2000-luvun alussa.
Kuva Turkasta muuttui negatiivisempaan suuntaan
Historioitsija ja tietokirjailija Kai Häggman:
Kuva: Kannen kuva Pekka Sakki
”Alun perin tarkoitukseni oli tehdä kirja 1970-luvun kulttuurihistoriasta. Aloitinkin, mutta kun se sivuaa niin paljon Neuvostoliittoa, niin jotenkin se ei Venäjän hyökkäyksen jälkeen tuntunut hyvältä. Mutta 1970-luvulta pomppasi esiin Turkka.
Turkka on mielenkiintoinen hahmo, ja hänen kauttaan pystyy hahmottamaan myös 1970-lukua. Hän oli Hannu Salaman, Jussi Kylätaskun ja Pentti Saarikosken kanssa ensimmäisiä, jotka tietyllä tavalla kritisoivat Neuvostoliittoa ja YYA-henkeä. Turkka leimattiin kommariksi – ja olihan hän sitä pari vuotta – mutta itse asiassa hän oli hyvinkin kriittinen idän ja Kekkosen suhteen.
Se mitä Turkasta ei ole niin tuotu esille, on hänen vahvasti papillinen taustansa. Isä ei ollut pappi, mutta muuten isän puolen sukuhistoriassa melkein kaikki olivat herännäispappeja Pohjois-Pohjanmaalla ja Lapissa. Herännäisyydessähän on aika karut näkemykset maailmasta.
Aikalaisista esimerkiksi Helsingin Sanomien kriitikko Sole Uexküll oli sitä mieltä, että Turkassa oli vahva vanhatestamentillinen ote. Ei Turkan negatiivinen ihmiskäsitys ja se solvaaminen ja alistaminen täysin sukutaustasta johtunut, mutta kyllä sillä vaikutusta oli.
Filosofian tohtori Kai Häggman kuvattuna vuonna 2017 Suomen Kirjailijaliiton 120-vuotisjuhlassa, jossa julkistettiin Häggmanin kirjoittama liiton historiateos. Kuva: Markku Ulander / Lehtikuva
Kirjaa tehdessä kuvani Turkasta muuttui ehkä vähän negatiivisempaan suuntaan. Näin, kuinka paljon hän alisti nuoria naisia ja millainen sovinisti hän oli. Turkka oli persoona, joka nähdessään ihmisessä jonkin heikkouden, iski siihen. Se on ikävä piirre, ja Teatterikorkeassa hän pystyi siihen paljon paremmin kuin aiemmin töissään kokeneiden näyttelijöiden kanssa.
Kyllä Turkka muutti suomalaista teatteria: kravateista siirryttiin verkkareihin. Hän kasvatti kokonaisen näyttelijäpolven fyysiseen olemiseen ja ilmaisuun. Kun katsoo Ylen arkistonauhoja Turkasta opetustilanteissa, niin tietynlainen karisma hänessä säteilee. On helppo ymmärtää, että hän sai oppilaat tekemään sitä sun tätä.
Misogynian sanon kirjassani mielestäni aika suoraan. Siellä on aika karmaiseviakin juttuja, joita Turkka pani nuoret naisnäyttelijät tekemään. Viirukseen ohjaamassaan esityksessä hän pisti eturiviin masinoimansa mieskatsojat nuolemaan lakritsia naisnäyttelijän iholta ja toisella puoliskolla marmeladia. Se kuulostaa siltä, että onko se edes totta. Mutta kyllä se on totta.
Järkyttävän lisäksi tuli vastaan liikuttaviakin asioita. Hänen koko persoonansa tavallaan liikuttaa, se on niin erilainen kuin muiden. Vastahankainen, pahansisuinen. Tietyllä lailla se viehättää, että hän ei halunnut miellyttää ketään. Se on taiteilijalle ihan hyvä lähtökohta.
Se mikä mikä minuun eniten on vaikuttanut, on Turkan kirja Aiheita (1982). Tiedän, että jotkut kirjailijat lukevat sitä inspiraation lähteenä, mutta muuten kirjaa ei enää hirveästi tunneta. Kirjoitan teoksessani jotenkin niin, että ehkä Turkka oli kirjailijana vielä merkittävämpi kuin teatteriohjaajana, koska kirjasta jää jälki.
Viimeisissä kirjoituksissaankin hän oli välillä hyvin terävä. Vielä kuoleman jälkeen ilmestyneessä Kärsimys on turhaa -teoksessakin (2017) on siellä täällä sellaista vanhaa pistävää Turkkaa.”
Kai Häggman: Pahansisuinen – Jouko Turkan elämä. Tammi. Ilmestyi 19.8.
Turkalla oli aina jonkinlainen peli menossa
Toimittaja, tietokirjailija Hannu Harju:
”Turkka on aina kiinnostanut mua. Näin lukiolaisena vuonna 1980 hänen ohjaamansa Tuntemattoman sotilaan, se jäi mieleen. Tuntui jotenkin tinkimättömältä ja kirkkaalta, että joku tekee Tuntemattomasta sellaisen tulkinnan. Sen jälkeen olen nähnyt melko lailla kaiken mitä Turkka teki.
Yllätyksellisyys, monipuolisuus, kekseliäisyys ja pysyvä vastarannan kiiskenä oleminen kiehtoi. Mistä tuollainen ihminen saa käyttövoimansa olla aina eri mieltä kuin muut? Turkka myös tietoisesti haki konfliktia. Se on jännä ja harvinainen piirre ihmisessä, etenkin niin sivistyneessä ja lukeneessa kuin hän.
Hannu Harjun edellinen tietokirja kertoi kriitikko Jukka Kajavasta. Kuva: Sami Kero / HS
Turkasta on kirjoitettu paljon. Mutta teatterikouluaika on ylivalottunut, asiat sitä ennen ja sen jälkeen ovat jääneet pimentoon. Kuva hänestä on ollut vajaa.
DDR:ssä oli aikoinaan virkakielto, että järjestelmän epäsuosioon joutunut ihminen ei saanut töitä. Turkka joutui 1990-luvulla Suomessa vähän sellaiseen tilanteeseen. Jumalan teatteri -jupakan ja Teatterikoulu-potkujen jälkeen kukaan ei halunnut koskea häneen – kunnes sitten Kansallisteatteri teki 1990 nerokkaan siirron ja palkkasi hänet ohjaamaan.
Kiinnostava vaihe oli myös se, kun Turkka alkoi itse kirjoittaa näytelmiä. Hänen romaaninsahan ovat autofiktiota, mutta myös näytelmissään hän kirjoittaa itsestään. Kun ihmisillä oli julkisuudesta tietynlainen käsitys hänestä, alkoi hän ironisoida ja satirisoida sitä mielikuvaa.
Ylipäänsä kaikessa mitä Turkka teki, vaikutti aina olevan jonkinlainen peli menossa. Kaikki oli hänelle statusta, että kuka on toista ylempänä ja kuka alempana.
Ja se vasta kiinnostavaa onkin, että miten hän sai ihmiset uskomaan itseään? Pienikokoinen, suurisuinen mies. Mistä se auktoriteetti tuli? Tämä on minusta teatteria yleisempi kysymys. Se, että miten saa ihmiset omaan vaikutuspiiriinsä. Kulttihan siitä sitten tuli, kelpaavat oli mukana ja ne ulkona, jotka olivat Turkan mielestä huonoja.
Luulen, että isoin asia millä Jouko Turkka muutti suomalaista teatteria on asenne, armottomuus. Se, että taiteilijan pitää lunastaa taiteilijuutensa pyrkimällä parhaaseen mahdolliseen itseensä.
Toistuva lause Turkalla oli ”me ei kehata näyttää tätä, pyytää tästä rahaa, te häpäsette mut”. Hän oli ollut teatterinjohtaja, hän tajusi taloudellisen yhtälön, eli sen, että taide ei ole koskaan ilmaista.
Turkkalaista perintöä on varmasti ainakin se riman pitäminen hirveän korkealla. Hän piiskasi, ja siitä tuli tietysti, no ei nyt ihan ruumiita mutta… Monille näyttelijöille se taas sitten toimi.
Kun Turkka ivasi ja pilkkasi ja halveksi monia ihmisen käyttäytymismuotoja, niin oli siinä varmasti misogyniaakin. Mutta haluan ajatella positiivisesti, että julman ja alhaisen näyttäminen ei ollut itsetarkoituksellista, vaan siihen oli joku syy.
Turkan teoksethan olivat pitkälti satiiria. Siitä löytyi se motiivi esittää ihmiset niin alhaisina. Sitä kaikki eivät välttämättä tunnistaneet. Paradoksaalisesti: voit olla ihmiskunnan puolella osoittamalla ihmiskunnan alhaisimpia ja kavalimpia piirteitä.
Että kyllä minä kallistuisin vähintään 60–40 olemaan sitä mieltä, että Turkka oli ihmisyyden puolella.”
Hannu Harju: Jouko Turkka – Narri, nero, nöyryyttäjä. Siltala. Ilmestyy 3. lokakuuta.
Jouko Turkan assistenttina ja kämppiksenä
Kirjailija ja dramaturgi Tiina Raudaskoski:
”Minun piti kirjoittaa ihan toinen kirja. Mutta elokuussa 2022 ajatus tuli suurin piirtein kirkkaalta taivaalta: että hetkinen, mulla on tuolla pahvilaatikollinen työpäiväkirjoja. Siis siltä ajalta, kun olin vuosituhannen vaihteessa Jouko Turkan assistenttina nimeltä mainitsemattomassa teatterissa.
Me aloitettiin yhteistyö lokakuussa 1999. Muistan kirkkaasti ajatelleeni jo ennen joulua – ja ennen sitä, kun muutin hänen luokseen asumaan kämppäkaveriksi – että Jouko Turkka pystyy ratkaisemaan kaikki mun ongelmat. Että minun pitäisi vain jotenkin antautua hänen määriteltäväkseen, johdateltavakseen, käytettäväkseen, ja sitten ei olisi enää mitään ongelmaa.
On tärkeää mainita, että Jouko Turkka sanoi mulle itse tuolloin, että hän aikoo kirjoittaa tästä. Kun hän nyt on edesmennyt, eikä ole kirjoittanut tästä, niin katsoin, että ehkä minä voisin.
Tiina Raudaskoski asuu Ranskassa. Hänen aiempi kirjansa, Kuudennen kerroksen nainen, kertoi omiin kokemuksiin perustuen lapsikaappauksesta. Kuva: Nikolai Jakobsen
Siihen voiko romaanini lukea totena, vastaan niin, että joko kaikki on fiktiota, tai sitten mikään ei ole.
Mutta joo, kyllä sen voi lukea totena. Tirkistelypohjalta en olisi kirjoittanut romaania. Mielestäni tämä kirja kasvaa kertomaan 22-vuotiaan päähenkilön kasvusta taiteilijaksi ja niistä asioista, joiden yli on silloin väistämättä käytävä.
Ne asiat ovat häpeä ja itseinho. Ensimmäinen opetus Jouko Turkalta minulle oli se, että ole itsellesi rehellinen. Ole se, kuka olet. Tule siksi, joka olet.
Ennen kuin tapasin Jouko Turkan ensimmäisen kerran, pelkäsin häntä. Minulla oli iltapäivälehtien lööppien kuva hänestä. Mutta siinä ei mennyt hirveän kauaa, kun se alkoi varista. Me oltiin niin tiiviisti yhteydessä, joka päivä.
Toivoisin, että romaanini toisi Turkan hahmoon jonkin näköistä suljettujen ovien takana olemista. Hänhän oli hirveän hellä mua kohtaan myös, hoiti flunssaani paremmin kuin oma äiti olisi ikinä hoitanut. Hänessä oli läsnä sellainen hirveän itsetietoinen itseironia, joka välillä aina putosi pois. Hän esitti Jouko Turkkaa, ja sitten välillä unohti esittää.
Vaikka jättäisi mainitsematta sen molemminpuolisen järkyttävän eroottisen latauksen, niin meidän suhde oli hirveän monisyinen. Siinä oli ohjaajan ja assistentin valta-aseman lisäksi esimerkiksi ihan aito kiintymys.
Mielestäni hän oli täysin tietämätön siitä, että saattoi vaikuttaa aggressiiviselta. Kun hän esimerkiksi aina sanoi, että hän ylistää ja yllyttää naisia, niin hän ei mun mielestä ihan aidosti nähnyt, että se saattaisi näyttää ahdistelevalta.
Hän oli naisten puolella, feministi, niin kuin jokainen sivistynyt mies on. Näin hän mulle sanoi.
Varmaan se hänen kestävin perintönsä on siellä, että monet parhaista näyttelijöistä on olleet Turkan oppilaita. Ja sitten siinä häpeän yli menemisessä. Että pitää rakastaa itseään sellaisena kuin on. Eikö kuulostakin woke-viestiltä! Hän ei vain muotoillut sitä tällä tavalla.”
Tiina Raudaskoski: Ilmiantaja. WSOY. Ilmestyy 6. lokakuuta.
Jouko Turkan treenitunti Teatterikorkeakoulussa. Kuva on otettu helmikuussa 1983. Kuva: Pirkko Tanttu