Näyttelijä Seela Sella oli 11-vuotias, kun hänen mummunsa kuoli. Seelalla ja mummulla oli erityinen ja lämmin suhde, jonka läheisyys ei purkautunut siihen, kun ruumisauto haki isoäidin kotoa.
”Halusin olla mahdollisimman lähellä mummua, joten menin nukkumaan hänen sänkyynsä. Tyynyssä oli vielä mummun tuoksu, vaikka lakanat oli pesty. Nukuin siinä sängyssä ylioppilaaksi saakka”, Seela Sella kertoo.
Seela kieltäytyi menemästä hautajaisiin. Hän ei halunnut nähdä, kun rakas mummu lasketaan maahan, sillä hän tiesi, ettei tämä voi olla arkussa.
”Mummuhan oli minun kanssani. Hän oli opettanut, ettei koskaan lähde viereltäni.”
Viisaana naisena Seelan äiti sanoi, että ei ole pakko tulla. Hautajaisvieraat kyllä ihmettelivät, miksei Seela ollut paikalla. Kaikki tiesivät, kuinka läheisiä hän ja mummu olivat.
”Äitini oli melkoisen paineen alla, mutta arvostan, että hän ymmärsi minua ja sanoi ihmisille, että antakaa tytön olla.”
Seela lähti hautajaisten ajaksi mummun kanssa elokuviin. Se oli joku suomalainen pätkä, jonka nimeä Seela ei enää muista. Yhdessä he matkustivat puolen tunnin junamatkan Kangasalta Tampereelle.
”Elokuvan jälkeen sanoin mummulle, että eivätköhän vieraat ole jo lähteneet. Voimme mennä kotiin.”
”Lapsenusko on voimakas, turvallinen ja ihana. Mummuni on kulkenut aina rinnallani, ja hän on siinä yhä”, Seela sanoo.
© Vesa Tyni
Suurin hyvä teko
Seela Sellan jo edesmennyt puoliso Elis Sella oli tunnejuutalainen. Sellainen ihminen, joka suhtautuu uskonnollisiin perinteisiin suurella vakavuudella.
Yksi ensimmäisistä asioista, joita hän opetti Seelalle juutalaisuudesta, oli se, että vainajan valmistaminen arkkuun on suurin hyvä teko, mitzve, sillä vainaja ei voi tehdä vastapalvelusta. Kun Seela sitten valitsi Mooseksen uskon vuonna 1969, hän ajatteli, että haluaa liittyä hautausyhdistykseen Chevra Kadishaan eli pyhään toveriin. Sen jäsenet pesevät vainajat viimeistä matkaa varten.
Työ edellytti Seelalta pitkää valmistautumista. Ensin oli opiskeltava Talmudia neljä vuotta.
Vanha testamentti on juutalaisuudessa historiakirja, jota ihmiset ovat muokanneet vuosisatojen aikana. Talmud sen sijaan sisältää juutalaisuuden eettiset ohjeet ja on siksi uskonnollisesti tärkeä.
”Juutalaisuus eroaa kristinuskosta siinä, että kristinuskossa keskiössä on usko. Juutalaisuus on eräässä mielessä enemmän filosofia kuin uskonto, koska se on hyvin konkreettista. Tärkeintä on se, mitä teemme.”
Kaikille sama hautaus
Ihminen ei ole kuolleessa ruumiissa. Sen huomaa, kun vainajaa koskettaa, Seela sanoo. Ruumis on kova ja kylmä, ja jäykistynyt käsi tuntuu kuin puun oksalta.
”Kun puolisoni kuoli, sanoin lapsille, että koskettakaa häntä. Huomaatte, ettei isä ole enää siinä.”
Seela ei pessyt omaa puolisoaan, sillä juutalaisessa perinteessä naiset pesevät naisvainajan ja miehet pesevät miehen, mutta ystäviään hän on pessyt. Vaikka seremonia on kaikille sama, ystävän peseminen on erityistä, sillä muistoja tulvii mieleen joka hetki.
”Muistelemme pesemisen aikana vainajaa. Ne voivat olla hauskojakin juttuja siitä, millainen ihminen hän oli eläessään. Tilanne on rauhallinen ja kaunis, mutta sen ei tarvitse olla vakava.”
Ruumis tuodaan kappelille tai kotiin, ja sen vierelle asetetaan lasi vettä, sillä vanhan juutalaisen uskomuksen mukaan ihmisen sielu lepää ruumiissaan hetken ennen kuin lähtee eteenpäin. Kaksi ihmistä istuu valvomassa ruumista, jotta sielu ei pääse eksymään.
Pesemisseremonian ajaksi ruumis asetetaan lattialle. Siihen osallistuu neljä naista, jotta raskasta vainajaa voidaan käännellä arvokkaasti. Rituaalin aikana lausutaan rukouksia, vainaja pestään ja kynsistä poistetaan lakat. Arkkuun mennään yhtä luonnollisena kuin tähän maailmaan tullaan. Vain valkoiset puuvillavaatteet, mekkomainen löysä yläosa, housut ja myssy, puetaan ylle. Haudassa kaikki ovat samanarvoisia.
”Yksinkertainen lauta-arkku teetetään mittojen mukaan. Hautausseremonia on jokaiselle samanlainen, vaikka olisi presidentti.”
Ennen haudalle kasattiin kiviä, jotta villieläimet eivät pääsisi kaivamaan ruumista maasta. Perinnettä pidetään juutalaisyhteisössä yllä, vaikka sitä ei käytännöllisistä syistä enää tarvita. Hautausmaalla on edelleen paikka, josta hautajaisvieraat poimivat mukaansa pikkukiven ja laskevat sen haudalle.
”Nykyään saa tuoda myös kukkia, mutta osa tiukasti perinteen mukaan elävistä juutalaisista vastusti kukkia pitkään. Kun joskus kuolen, minulle saa tuoda sekä kukkia että kiviä.”
Seela kokee, että hänellä on ollut vahva elämänjano lapsesta saakka. Esimerkkiä näyttivät äiti ja mummu, jotka kasvattivat hänet naisten taloudessa.
© Vesa Tyni
Äidin kuolema
Kun Seelan äiti kuoli parikymmentä vuotta sitten, Seela kävi katsomassa tämän ruumista sairaalassa Tampereella. Hoitaja lähti mukaan ja seisoi koko ajan likellä. Seelasta tuntui, että hoitaja tarkkaili häntä kuin odottaen, että näky suistaa hänet raiteiltaan.
”Ei äidin ruumiin näkeminen ollut minulle vaikeaa. Vainajien peseminen on vienyt minulta kuolemanpelon täysin.”
Seela pani merkille, että äiti oli aseteltu kylmäkaapin laverille kauniisti. Kädet olivat vartalon päällä. Hoitaja näytti hämmästyvän, kun Seela painoi kätensä äidin kädelle. Lopuksi Seela kertoi, että hän on nähnyt niin monia vainajia, ettei se järkytä häntä. Sellainen kuoleman luonnollinen ja helppo kohtaaminen oli hoitajan mukaan harvinaista.
”Luterilaisessa perinteessä on ehkä tarpeettoman paljon etäännytty kuolemasta. Kuolleet hoitaa aina joku muu.”
Millainen on sitten Seelan mielestä hyvä kuolema?
Hänen on huomannut monen toivovan, että saisi kuolla nukkuessaan. Esimerkiksi aivoinfarkti keskellä unta olisi armollinen tapa lähteä. Kunhan ei ainakaan tarvitsisi kärsiä kipua. Mutta Seela tietää, ettei halutunlaista kuolemaa voi tilata kuin kioskista.
”Minä en mieti omaa kuolemaani. Se ei miettimällä parane.”
Tilit selväksi
Kuolema on aihe, josta Seela puhuu ihmisten kanssa paljon. Hän kiertää esiintymässä esimerkiksi hoivakodeissa, joissa moni kysyy hänen ajatuksiaan kuolemisesta.
Seelan muistoihin on painunut eräs nainen, joka oli saattohoidossa. Nainen ei päässyt enää sängystä katsomaan esitystä, joten Seela ja muut esiintyjät kävivät lausumassa hänelle runoja tämän huoneessa.
Kohtaamisesta syntyi keskustelu, jota Seela kuvaa fantastiseksi: runot koskettivat kuolevaa naista aivan eri tavalla kuin vuosikymmeniä aiemmin, jolloin tämä oli kuullut ne ensimmäisen kerran. Elämä ja kuolema muuttavat merkityksiä, ja ne tuovat taiteen kokemiseen uusia tasoja.
”Oli hienoa tavata ihminen, joka oli tehnyt tilinsä selväksi kuoleman kanssa. Hän odotti kuolemaa eikä ollut siitä kauhuissaan.”
Kuolemanpelkoa kokevalta Seela kysyisi, pelottaako kuolemisessa kipu vai elämän päättyminen. Häntä itseään kannattelee ajatus, että kipuun saa lääkkeitä eikä elämä pääty totaalisesti.
”Albert Einsteinin mukaan energia ei koskaan katoa. Minä uskon, että niin on myös ihmiselämän suhteen. Meissä oleva energia vain muuttaa muotoaan.”
Nasu-koira tuo iloa ja onnea Seelan arkeen. Rescue-koira löytyi Kreikassa muovipussista, josta se pelastettiin paikalliseen kenneliin ja lopulta Seelan kotiin Munkkiniemeen.
© Vesa Tyni
Vielä on koettavaa
Lokakuussa 2024 Seela lyyhistyi lattialle kesken kauppareissun. Sanat katosivat. Pari päivää myöhemmin sairaalassa selvisi, että hän oli saanut aivoinfarktin. Vaikka Seela toipui, kokemus pysäytti hänet ajattelemaan.
”Ei aivoinfarkti aiheuttanut minussa kuolemanpelkoa, mutta se herätti kysymyksen, pitäisikö jostain jo luopua.”
Seela tarvitsee keikkatyössään ajokorttia, eikä töihin palaaminen ollut sen vuoksi aivan yksinkertaista. Hän joutui ajamaan inssin uudestaan, mutta läpimeno vaati useamman yrityksen.
Ajokortista luopuminen tarkoittaisi kuitenkin lähes kaikista töistä luopumista. Siihen Seela ei ole valmis.
”Välillä minusta tuntuu, etten enää jaksa. Mutta sitten hengitän ja lepään hiukan ja huomaan, että jaksanhan minä vielä.”
Televisiosta ja elokuvista Seela voisi hiljalleen luopua, mutta teatterin lava on yhä hänelle henkinen koti. Suuria rooleja hän ei enää uskaltaisi ottaa, mutta pienempiä kyllä. Yksi asia kuitenkin polttelee Seelan mielessä erityisesti: saisipa vielä nähdä, kun hänen rakas lapsenlapsensa Jonatan löytää oman polkunsa ammatillisesti ja elämässä muutenkin. Poika on vasta aikuiselämänsä alkutaipaleella.
Seela uskoo, että Jonatanista tulisi loistava isä. Nuori mies haaveilee lapsista, vaikka kasvoi ilman isää. Hän jos joku tietää hyvin, mitä toivoisi omien lastensa saavan häneltä. Seela on myös halunnut siirtää Jonatanille ylisukupolvista uskoa, sitä samaa lapsenuskoa, jonka hän sai lahjaksi omalta mummultaan.
”Olen opettanut Jonatanille, että jos en voi enää olla fyysisesti läsnä, olen silti aina hänen rinnallaan.”
Seela Sella
Syntynyt: 1936 Tampereella.
Asuu: Helsingissä Nasu-koiran kanssa.
Perhe: Aikuinen tytär Ilana ja poika Ariel, lapsenlapset Tom, Nathan ja Jonatan.
Ura: Näytellyt lähes 70 vuotta kestäneen uransa aikana lukuisissa teatteri-, tv- ja elokuvatuotannoissa.