Johanna Oras on tehnyt 30 vuoden uran yhtenä Suomen suosituimmista kuvataiteilijoista. Kriitikoille ja Helsingin hienostogallerioille hän ei kelpaa.
Johanna Oras on samaan aikaan tunnettu ja vieroksuttu taiteilija.
Tunnettu, koska hänet voi näyttelyidensä lisäksi tavata lehtien palstoilla, tosi-tv:ssä ja Linnan juhlissa. Vieroksuttu, koska pääkaupungin taide-eliitti ei Orakseen päin vilkaisekaan.
Kun ensimmäisen kerran soitan Orakselle, varoitan häntä. Olen taloustoimittaja, joka ei tunne kuvataiteen maailmaa.
”Ihan hyvä”, Oras naurahtaa.
Hän tietää, ettei ole eliitin suosiossa. Kulttuuriväki ei siedä tapaa, jolla Oras markkinoi ja myy.
Oras kuitenkin uskoo, että nuorempi sukupolvi on avarakatseisempaa.
Hän lupaa kertoa, miten on uransa rakentanut. Ja millainen on se juopa, joka jakaa Suomen taidekenttää.
Kesäisin Johanna Oraksen tukikohtana toimii hänen taidekartanonsa Punkaharjulla. Sinne hänen taidettaan tulee vuosittain katsomaan yli 20 000 vierasta, mikä on pienen taidemuseon verran.
Osa avaa lompakkonsa, osa levittää sanaa.
Jo pihalla tulee selväksi, että Johanna Oras ei ole vain taiteilija. Hän on brändi. Siistillä nurmikolla saapujia tervehtivät suuret vaaleanpunaiset kirjaimet: #JOHANNAORAS.
Johanna Oraksen taidekartanolla niin vadelmalimonadi kuin kertakäyttömukit on brändätty Oraksen omalla taiteella. Vieressä tyttären koira Pablo. Kuva: Jani Kautto
Taidekartanolta on 350 kilometrin matka Helsingin gallerioihin, mutta muistutus Oraksen ja taide-eliitin jännitteisestä suhteesta löytyy heti aidan takaa.
Viereisellä tontilla näkyy autioita rakennuksia, joissa toimi 1980-luvulta 2010-luvulle taidekeskus Retretti. Sen isolla rahalla rakennetussa taideluolastossa valtiovieraatkin kävivät ihailemassa Munchin ja Schjerfbeckin kaltaisten mestarien töitä.
Oras perusti oman taidekartanonsa Retretin naapuriin vuonna 2009. Idea oli tuttu huonekalukaupoista. Kun vierekkäin on useampi taidetoimija, kiinnostuneet vierailijat voivat tulla kerralla molempiin.
Retrettiä ei kuitenkaan varsinainen yhteistyö kiinnostanut. Vuonna 2012 se meni konkurssiin. Oraksen Taidekartano sen sijaan porskuttaa nyt kuudettatoista kesää. Tänä kesänä kävijöitä on ollut tavallistakin enemmän, ehkä ennätysmäärä.
Taiteilija löytyy kartanon eteisestä t-paita päällä ja maalia poskessa. Häntä katsoessa on vaikea muistaa, miksi hän herättää niin paljon tunteita puolesta ja vastaan.
Syy löytyy taidemaailman kahtiajaosta.
Suomessa korkean taiteen johtavina portinvartijoina toimivat taidekriitikot ja arvostetuimmat galleriat, kuten Galerie Forsblom, Helsinki Contemporary tai Galerie Anhava.
Tämä eliitti arvostaa taidetta, joka on haastavaa, monimutkaista ja kantaaottavaa. Sen suosioon pääsevät taiteilijat ovat usein kuvataideakatemiasta valmistuneita ja seuraavat alan kansainvälisiä tuulia. He ovat kasvaneet tiettyyn mielenmaisemaan, teoria-ajatteluun ja makuun.
Kansan syvät rivit eivät jaa tätä makua. He eivät halua sitä olohuoneisiinsa. Eikä se aina onnistuisikaan, jos kyseessä on ympäristöön reagoiva ääniteos, jossa kosteusanturit soittavat huilua sään määrittämässä oktaavissa.
Kansan makuun osuvat paremmin kuvataiteilijat, jotka toimivat apurahajärjestelmän ulkopuolella. Kaupalliset taiteilijat.
Viime vuonna kuollut Juhani Palmu oli heistä tunnetuin. Mutta on muitakin: Soile Yli-Mäyry, Reidar Särestöniemi, Nanna Susi, Riitta Nelimarkka, Katariina Souri…
”
”Kyllähän hän nyt maalata osaa.”
Taide on vaikea uravalinta. Erityisen hankalaa on päästä alkuun apurahajärjestelmän ulkopuolella.
Oras on pitänyt päänsä pinnalla 30 vuotta.
Miten se onnistuu?
“Siinä on kolme asiaa”, Oras sanoo.
Sitten seuraa syvällinen vastaus, jossa olisi vaikka bisneskirjan aihio. Kirjan nimi voisi olla: Menestyvän taiteilijan kolme T:tä.
1. Tekijä
Taidepiireissä taiteilijat halutaan yhä usein nähdä erakkomaisina hahmoina, jotka eivät selitä teoksiaan. Oras tekee päinvastoin.
Myös Punkaharjulle ihmiset taitavat tulla katsomaan Orasta yhtä paljon kuin hänen taidettaan. Kun taiteilija siirtyy esittelemään näyttelyn pääteoksia vieraille, hän kertoo samalla itsestään.
Nyt salissa oleva ryhmä saa kuulla edessään olevan teoksen Feeniks-linnusta, joka kuvaa Oraksen uutta nousua viime vuoden kevään uupumuksesta.
Alun perin Oras avasi ateljeensa ovet pakon edessä. ”Oli huhuja, että en maalaa itse omia taulujani.”
Myöhemmin kuvaan on tullut sosiaalinen media. Instagramin hän koki heti omakseen, ja nyt hän edistää brändiään myös TikTokissa.
Televisionkatsojat ovat voineet nähdä hänet haastatteluohjelmien lisäksi Elämäni biisissä ja Farmi Suomessa. Jälkimmäisessä Oras pääsi finaaliin. Se teki häntä tunnetummaksi ja avasi uutta puolta hänen persoonastaan.
Johanna Oras esitteli näyttelyään taidekartanollaan Punkaharjulla. Feeniksin nousua kuvaava teos on yksi näyttelyn pääteoksista ja maksaa 32 000 euroa. Kuva: Jani Kautto
2. Teokset
Oraksen leipälaji on perinteinen öljyvärimaalaaminen. Sen hän oppi Pietarin taideakatemiassa. Hän sai sinne kutsun sen jälkeen kun oli hakenut Helsingin kuvataideakatemiaan, mutta jäänyt ulos.
Suomessa ei Oraksen mukaan tuolloin arvostettu ”piirtämisen lahjaa”.
”Mitä absurdimpaa ja ihmeellisempää teit pääsykokeessa, sitä paremmin pääsit sisään.”
Opiskelu Pietarissa 1990-luvulla poikkesi täysin siitä, mitä Suomessa siihen aikaan opetettiin.
”Kurinalainen työskentely, perinpohjaiset anatomian opiskelut, kaikki klassiset tekniikat”, Oras luettelee kaksivuotisten opintojen kulmakiviä.
Oras työskenteli Andrei Mylnikovin luokalla ja otti yksityistunteja Mihail Devjatovilta, joka oli perehtynyt 1600-luvun hollantilaisiin tekniikoihin.
Oras tekee teoksia moneen makuun. Läpimurto tuli asetelmilla. Ensimmäinen merkittävä näyttely Paul Hörhammerin galleriassa myytiin loppuun. Rita Tainola raportoi Seura-lehteen.
Sitten tulivat kalla-aiheet, joissa kukat ottavat ihmishahmoja, usein tuttujen taideteosten pastisseissa. Muita tunnettuja teosten aiheita ovat nallet ja omakuvat.
Omakuvat ovat Johanna Orakselle itsetutkiskelun muoto. Punkaharjun ateljeen seinällä on taiteen lisäksi lehtijuttuja ja ranskalaisten taideyhteisöjen kunniakirjoja. Kuva: Jani Kautto
3. Tarina
Tekijän ja teoksen sitoo yhteen kolmas T. Tarina.
”Ihmiset rakastavat kertomuksia, tarinoita ja symboliikkaa”, Oras sanoo.
Kun Oras myy teoksen, hän myy myös tarinaa. Siinä yhdistyvät taiteilija, hänen teoksensa ja ostajan omakohtainen tulkinta.
Joka vuosi Oras maalaa vähintään yhden omakuvan. Se on hänen tapansa tehdä itsetutkiskelua.
Tämän vuoden teoksessa on punaista ja mustaa sekä intensiivinen tuijotus.
”Voima on tullut takaisin. Siinä uhkuu itsevarmuus ja intohimo tekemiseen”, Oras arvioi teostaan.
Osa Oraksen tarinaa on hänen perheensä, johon kuuluvat aviomies Reijo Oras ja tytär Olivia Oras. Molemmat ovat esiintyneet mediassa. He ovat myös keskeinen osa Johannan taiteen ympärille rakennettua liiketoimintaa.
Reijo oli taidekauppias jo ennen kuin tapasi Johannan, mutta jo 1990-luvulta hän on keskittynyt täysin vaimonsa taideuran tukemiseen. Olivia vetää nyt Kallary Design -yritystä, joka tuotteistaa Johannan taidetta. Pääpaino on laukkumallistossa.
Reijo ja Olivia tekevät mahdollisimman paljon kaikkea, mikä vapauttaa taiteilijalle aikaa taiteeseen.
”Kaikki ansiot tulevat Johannan siveltimen kautta”, Reijo sanoo ja kiirehtii tervehtimään uusia saapujia.
Reijo Oras on tehnyt vaimonsa uran eteen monipuolisesti töitä 30 vuoden ajan. Teosten aiheisiin hänellä ei ole lupaa puuttua puolella sanallakaan. Kuva: Jani Kautto
Oras on luonut tekijän, tuotteen ja tarinan ympärille menestyksen kaavan.
Mikä siinä nyppii taide-eliittiä?
Vähän kaikki, käy ilmi.
Muutama taiteen portinvartija suostuu kertomaan näkemyksensä Oraksesta sekä muista kaupallisista taiteilijoista.
Nimettömyyden suojistakaan eliitti ei teilaa Orasta rumasti – sehän olisi vulgaaria. He osoittavat väheksyntänsä hienovaraisesti.
”Kivat aiheet, jotka eivät pakota kokemaan negatiivisia tunteita.” (Tämä ei ole kehu.)
”Tekee taidetta, jota ihmiset haluavat sohvansa päälle.” (Tämäkään ei ole kehu.)
”Teknisesti tietyllä tavalla oikein taitavakin.” (Tämä on kehu, mutta sisältää myös ääneen lausumattoman kaksoismerkityksen.)
”Kyllähän hän nyt maalata osaa.” (Sama juttu.)
Eliitin mukaan Oras menestyy, koska suurimmalta osalta ihmisistä puuttuu ”distinktiokyky”. He eivät osaa erottaa mestareiden teoksia keskinkertaisista.
”Ne näyttävät heidän silmissään samalta ja se on ymmärrettävää.”
Eliittiä ärsyttää myös tapa, jolla Oras on tehnyt itsestään tuotteen.
”Jos menestys perustuu sisällöllisesti ei-kovin-kiinnostavan taiteen luomiseen ja vahvan henkilöbrändin luomiseen, se ei tietysti ole hyvä kombinaatio”, yksi taideasiantuntija sanoo.
Eliitin mukaan kaupallisten taiteilijoiden tyyli on usein ”esittävää, dekoratiivista ja miellyttävää”. Teosten aiheet ovat ”helppoja” eikä niissä oteta kantaa. On maisemia ja asetelmia. Tai toistuva, tunnistettava aihe: Juhani Palmulla ladot, Kaj Stenvallilla ankat, Johanna Oraksella kallat.
Asiantuntijat myöntävät, että heidän pitää miettiä sitäkin, mitä muut taiteilijat, kriitikot ja galleristit ajattelevat. “Väärän taiteilijan” nostaminen tai kehuminen voidaan tulkita ”osoitukseksi huonosta arvostelukyvystä”.
Oraksen ja taide-eliitin suhteesta tuleekin mieleen PMMP:n kappale Taiteilia. Siinä eliitti pohtii, kuka on uskottava ja kenen taidenäyttely on sontaa.
Kuka on eeh, ja ketkä on aah? Ketä on pakko nuolla?
”Kun olen 32 vuotta tehnyt ammatikseni, aika alkaa olla puolellani. Sen perusteella tulee edes vähän arvostusta”, Johanna Oras sanoo. Kuva: Jani Kautto
Johanna Oras puhuu taiteesta kuin artisti, mutta bisneksestä kuin yrittäjä.
Yhdessä hetkessä hän puhuu sielunmaisemasta, sisäisestä palosta ja luomisvaiheesta – ja sitten siirtyy sujuvasti sellaisiin sanoihin kuin tuotteistaminen, skaalattavuus ja suuruuden ekonomia.
Tuotteistaminen tulee esiin niin usein, että siitä saamme neljännen T-kirjaimen Johanna Oraksen kuvitteelliseen bisneskirjaan.
Oras kiinnitti jo nuorena huomiota siihen, että museoiden kaupoissa myytiin tuotteita, joissa käytettiin kuolleiden taiteilijoiden taidetta.
Miksi vain kuolleiden? Oras päätti tuotteistaa oman taiteensa jo eläessään.
”Tuotteistaminen on hauskaa. Se tulee luontevasti.”
Tuotteita suunnitellessa Oras voi kokeilla erilaisia materiaaleja ja sitä, mihin kaikkiin tuotteisiin taide voi sopia.
Taidekartanon kauppa on laajentunut vuosien varrella. Siellä myydään Oraksen taiteella koristeltuja paitoja, kasseja, julisteita, pipoja ja pyyhkeitä.
Tuotteistamisesta Orakset rakentavat toista tulonlähdettä, joka tuo vapautta tekemiseen. Tuotteiden kautta Oraksen taidetta voivat hankkia nekin, joilla ei ole varaa teokseen.
Haastattelu keskeytyy. Taidekartanon kesätyöntekijä tulee ateljeen ovelle kertomaan, että grafiikkatyöllä olisi ostaja. Taiteilija lähtee signeeraamaan teoksen. Sen nimi on Summer of Love. Sen kesäinen niitty tuo valoa ja aurinkoa ostajansa syysiltoihin.
Hinta: 800 euroa.
Oraksen öljyväritöiden hinnat vaihtelevat tänä kesänä 1 200 eurosta 32 000 euroon.
”9 000 euron hintaluokassa on aivan upeita, niitä sinisävyisiä”, sanoo Reijo Oras.
Reijon mukaan Johannaa on joskus syytetty polkuhinnoista. Monilla muilla taiteilijoilla vastaavan kokoiset teokset ovat hinnaltaan puolitoistakertaisia.
Orakset katsovat, että teosten pitää olla ”ostettavissa”. Siksi hintoja on nostettu vuosien varrella maltilla.
”Ei voi heitellä hintoja taivaisiin. Muuten seuraava ovi, joka avataan, onkin sosiaalihuollon ovi”, Reijo sanoo.
Kohtuullisen hinnoittelun vastinpari on kappalemääräisesti suuri myynti. Johanna Orasta on usein kuvattu “tuotteliaaksi”. Itse hän kuvaa itseään ”hemmetin ahkeraksi”.
Välillä se tarkoittaa 12–14 tunnin päiviä. Pääateljee on perheen pääkodissa Turun läänin Koskella, mutta Oras maalaa paljon myös kakkoskodissa Ranskan Cagnes-sur-Merissä. Kesät kuluvat Punkaharjulla, josta Oras vierailee muissa näyttelyissään.
Tänä kesänä Oras on valloittanut Suomen etelästä pohjoiseen ja idästä länteen. Näyttelyitä on järjestetty Oulussa, Uudenmaan Pukkilassa, Turun läänin Koskella, Strömforsin Ruukissa ja Paraisilla. Syksyllä vuorossa on Haikon Kartano ja Turun Taidekappeli.
Kaupat on tehty ja Summer of Love on lähtenyt uuden omistajansa matkaan. Oras palaa haastatteluun. On kysyttävä vaikein kysymys.
Johanna Oras on menestynyt 30 vuotta, mutta arvostusta Suomen taide-eliitiltä ei heru. Pakkohan sen on vähän vaivata?
”Ei se vaivaa yhtään”, Oras sanoo.
”Minulla on laaja kannattajakunta, joka koko ajan kasvaa. Olen täällä ihmisten tavattavissa, ja hyvä palaute kannattelee työskentelyä. Saan siitä varmuutta.”
Oras on myös eri mieltä eliitin kanssa siitä, millainen taide rikkoo rajoja. Hän katsoo, että taidepiireissä tekemistä rajoittaa koko ajan se, mitä taiteilijat olettavat taide-eliitin ajattelevan tulevasta teoksesta.
”Taidepiirit ovat hirveän rajoittavat ja siellä on piirteitä, jotka eivät kuulu luovaan työhön. Taiteilijan pää on rönsyävä ja luova”, Oras sanoo.
Taiteilijaa ei voi ulkopuolelta määräillä.
”Sellainen ei ole taiteilijan elämää.”
Kesäisin Johanna Oras maalaa takapihan hirsirakennuksessa, johon taidekartanon vierailla on avoin pääsy. Kuva: Jani Kautto