Näyttelijä, ohjaaja ja kehopsykoterapeutti Kari Ketonen on päässyt irti katastrofaalisesta epäonnistumisen pelosta kolmen kohdan menetelmän avulla. Sen myötä näyttelemiseenkin on löytynyt uudenlainen rentous.
Taannoin Kari Ketoselle tehtiin silmänpaineenmittaus. Helppo homma ja nopeasti ohi: kun laitteen anturi koskettaa kevyesti silmää, tuntuu vähän inhottavalta, mutta ei varsinaisesti satu. Kokemus oli hänelle kuitenkin niin stressaava, että sen jälkeen piti ottaa päiväunet.
Näyttelijän työssä Kari on tottunut hektisiin tilanteisiin. Kuvauksissa ympärillä häärii ihmisiä tekemässä maskia, sovittamassa vaatteita ja kiinnittämässä mikrofoneja. Pitää valmistautua omaan osuuteen ja kerrata repliikkejä. Kaiken yllä leijuu tietoisuus siitä, että nyt pitäisi onnistua.
”Jotkut osaavat ottaa tilanteen rennommin, mutta me herkkähermoiset menemme helposti ylikierroksille”, Kari toteaa.
2000-luvun taitteessa Kari huomasi olevansa jatkuvasti masentunut, ahdistunut ja huonolla tuulella. Hän päätti käydä pari kertaa terapiassa ”selvittämässä päätään”. Ala alkoi kiinnostaa niin paljon, että hän lähti näyttelijäntyön ohella opiskelemaan luonneanalyyttista kehopsykoterapiaa. Se pohjautuu autonomisen hermoston itsesäätelyn palauttamiseen.
”Kun halutaan oppia säätelemään jotakin, pitää ensin ymmärtää, miten systeemi toimii. On asetuttava kuuntelemaan, mitä sisimmässä tapahtuu”.
Stressioireet veivät tutkimusmatkalle hermostoon
Nuorena näyttelijäntöitä oli satunnaisesti, jolloin produktioiden väliin jäi aikaa palautua. Nelikymppisenä Kari alkoi laajentaa reviiriään ohjaamiseen ja kouluttamiseen. Työaika venyi, vastuu kasvoi ja huolehdittavana oli myös kouluikäinen lapsi.
Jossakin vaiheessa töiden ajatteleminen alkoi tuntua Karista vastenmieliseltä, selkää särki ja vatsakin reistaili. Kun jatkuvalle ripulille ei löytynyt elimellistä syytä, hän ymmärsi, että kyse oli stressistä. Mutta edes töiden vähentäminen ei helpottanut oireita.
”Hermostoni oli tottunut kroonistuneeseen ylirasitukseen eikä osannut enää rauhoittua.”
Siitä käynnistyi tutkimusmatka hermoston saloihin. Kari alkoi tarkastella kehonsa tuntemuksia eri tilanteissa ja teki niistä muistiinpanoja. Tulosten perusteella oli selvää, että jos hän halusi kehittyä ammatissaan ja laajentaa toimenkuvaansa, energiaa olisi opittava käyttämään taloudellisemmin. On vaikea olla luova ja leikkisä, kun hermosto on hälytystilassa.
”Aloin ymmärtää, miksi näytteleminen oli minulle niin vaikeata kaikilla tasoilla – ei pelkästään työssä jaksamisessa. Jos et pysty rauhoittumaan kehossasi, et pysty olemaan läsnä.”
Lue myös Anna.fi: Kari Ketonen tajusi huijanneensa vuosia itseään: ”Jos kerran olen peloton, miksi olen koko ajan niin helvetin hermona”
Läsnäolo löytyy kolmen kohdan menetelmällä
Vuosia kestäneiden kehotietoisuusmeditaatioiden avulla Kari oppi huomaamaan, milloin hermosto reagoi laukkaamalla ylikierroksilla. Hän havaitsi myös, miten hengitystä lempeästi säätelemällä voi vaikuttaa hermoston toimintaan.
Menetelmän voi tiivistää kolmeen sanaan: havaitse, hyväksy, toista.
Eli havaitse, mitä tunnet juuri nyt. Anna kokemuksen olla sellainen, millaisena se sinulle näyttäytyy. Älä arvota tai analysoi. Jos kokemus muuttuu, anna se muuttua. Älä ohjaa, älä pakota, älä manipuloi. Kun mielesi lähtee väistämättä vaeltamaan pois kehon aistimuksesta, palauta se lempeästi takaisin.
Teoriassa yksinkertaista, mutta käytännössä hieman hankalaa, ainakin aluksi.
Harjoitusten avulla Kari sanoo päässeensä irti katastrofaalisesta epäonnistumisen pelosta ja löytäneensä näyttelemiseen uudenlaisen rentouden. Se näkyy vaikkapa suoratoistopalveluun vastikään ilmestyneessä tv-sarjassa Kurjen kirous.
”Jos näyttelemistä yrittää kontrolloida, siitä tulee elotonta. On heittäydyttävä virran mukaan tietämättä, mitä on tulossa. Jos unohdan repliikkini, mitä siitä! Sanon jotakin muuta tai otetaan uusi otto. Kyse on läsnäoloon keskittymisestä.”
Onnen tavoittelusta johonkin tärkeämpään
Vuonna 2008 Kari palkittiin Venla-gaalassa tv-sarjoista Ketonen & Myllyrinne sekä Suojelijat. Onnensa kukkuloilla loikkiessaankin näyttelijä aavisti, ettei euforinen tila jatkuisi loputtomiin. Hän otti aikaa: onnentunnetta kesti 36 tuntia. Sitten kaikki jatkui suunnilleen entisellään.
Jos onni kestää parhaimmillaankin vain hetken, mitä sitten kannattaisi tavoitella?
Merkityksellisyyttä.
”Merkitys on se kokemus, johon nojaamme kaiken sen ajan, jolloin emme ole erityisen onnellisia. Siihen tarvitsemme yleensä itsemme ulkopuolisen tavoitteen”, Kari toteaa.
Toki merkitys voi syntyä myös itsen kehittämisestä. Tavoitteen pitää olla riittävän vaativa, mutta realistisesti saavutettavissa. Toimiva tavoite kuljettaa mukavuusalueen reunalle – ei sen yli. Sinne mennään yhä uudestaan, kerta kerralta pidemmälle.
Moni lykkää vaikkapa elämäntaparemontin aloittamista, koska yrittää haukata kerralla liian ison palan: Pitää pakertaa kuntosalilla kaksi tuntia päivässä, viisi kertaa viikossa. Ei tule mitään!
Sen sijaan voi toimia niin kuin Kari aloittaessaan avantouintiharrastuksen:
”Kaikki puhuivat siitä, kuinka avanto rauhoittaa hermostoa. Halusin kokeilla, mutta kylmä vesi hirvitti. Päästyäni polveen asti veteen sääriin sattui jo niin, että oli pakko tulla pois. Hyväksyin sen. Seuraavallakin kerralla menin vain polveen asti, ja sitä seuraavalla. Kunnes eräänä päivänä kylmyys ei tuntunutkaan niin pahalta ja uskaltauduin vähän pidemmälle. Nyt pystyn jo olemaan kaulaa myöten vedessä puoli minuuttia. Avannosta noustuani tuntuu kuin olisin ollut lomalla.”
Kari Ketosen tietokirja Havaitse. Hyväksy. Toista. ilmestyi helmikuussa. Kirjan kustantaja Otava ja Kotiliettä kustantava Otavamedia kuuluvat samaan konserniin.
Toimitus suosittelee
Kaupalliset yhteistyöt
Suosituimmat
Kaupalliset yhteistyöt