Näin toteaa Hanna-Leena Ylinen, 62, vastailmestyneessä kirjassaan Hornankattila, tapauskertomuksia päiväkotiväkivallasta (Kulttuurivihkot 2024). Se kertoo helsinkiläisissä päiväkodeissa pätkätyöskentelevästä Annasta sekä arkielämässä vaietusta aiheesta.

Kirjassa on kohtauksia lasten toisiinsa, mutta myös aikuisiin, kohdistuneesta väkivallasta.

Kirja on fiktiivinen, mutta siinä kuvatut väkivaltakohtaukset ja niiden laatu sekä määrä ovat todellisia. Ylinen työskenteli erityisavustajana seitsemässä helsinkiläispäiväkodissa vuosina 2012–2023.

Päiväkodit sijaitsivat yhtä lukuun ottamatta Itä-Helsingissä, se yksi poikkeus puolestaan oli kantakaupungissa.

Ylisen avustamat lapset olivat 3–5-vuotiaita erityislapsia. Erityisesti yhdessä ryhmässä oli monta väkivaltaista lasta.

– Jatkuvasti sai olla varuillaan. Paitsi jos tietyt lapset olivat sairaina ja poissa. Silloin oli rauhallisempaa, Ylinen muistelee.

Kirjassa lasten sekä aikuisten nimet ja päiväkotien tapahtumat on muutettu niin, ettei niitä pysty tunnistamaan. Kirjan väkivaltakohtaukset kertovat siitä, minkälaista väkivaltaa päiväkodeissa voi olla.

Jääkokkareen heittäminen oli Ylisen mukaan vahinko.

Välikohtaus oli kuitenkin niin traumaattinen, että hän mietti muutaman sairauslomapäivän aikana, voiko enää palata päiväkotiin. Ylinen tajusi, että olisi voinut vammautua pysyvästi. Pahinta olivat henkiset traumat, mutta myös mustelmista punaisen ja sinisen välillä pitkän aikaa vielä tapahtuneen jälkeenkin väriä vaihtavat kasvot.

– Kasvoni olivat todella rajun näköiset. Helpointa oli silloin kun olin töissä, sillä siellä kaikki tiesivät, mitä minulle oli tapahtunut. Vaikeinta oli kun liikuin puolisoni kanssa, koska ihmiset katsoivat häntä pahasti.

Ylistä on työpaikallaan päiväkodissa myös lyöty, purtu ja revitty hiuksista.

– Naamaani on heitetty hiekkaa. Tämä tapahtui päiväkodin pihalla. Hiekkaa oli suu täynnä. Kun lähdin kotiin huomasin, että korvanikin oli sitä täynnä.




Hornankattila ilmestyi marraskuussa. Hanna-Leena Ylinen

Lasten päiväkodissa toisiinsa kohdistama väkivalta voi Ylisen mukaan olla tönimistä, puremista, potkimista, kuristamista, selkään hyppäämistä. Melkein mitä tahansa.

Osa ihmisistä voi ajatella, että lapset ovat lapsia, jotka vasta harjoittelevat vuorovaikutustaitoja muiden lasten sekä aikuisten kanssa, mutta päiväkodissa työskentelevälle tilanteet voivat jo yllättävyydessään olla traumaattisia.

– Ajattelen, että väkivaltaan puuttuminen olisi erittäin tärkeää. Se muuttuu tavalliseksi, jos siihen ei kiinnitetä huomiota. Kun on lukenut nuorten tai koululaisten tekemistä vakavista väkivaltatapauksista, kehitys näkyy usein jo päiväkodissa. Jotenkin pitäisi löytää keinot varhaisessa vaiheessa puuttua siihen.

Hurjimmat jutut eivät edes päädy uutisiin, sillä työntekijät keskustelevat niistä keskenään.

Ylinen korostaa, että myös aivan pientenkin lasten tekosiin tulee puuttua.

– Pitäisi ymmärtää, että väkivalta on väkivaltaa, vaikka tekijä on pieni, joka ei pysty vahingoittaman paljon.

Henkinen väkivalta on oma lukunsa.

– Esimerkiksi tytöillä on paljon henkistä väkivaltaa ja ulossulkemista, helsinkiläinen Ylinen sanoo.

Kirja kertoo erityisesti yhden päiväkotiryhmän, kuvitteellisen Piilopirtin, toiminnasta. Varhaiskasvatuksen opettaja ei hallitse tehtäviään, aikuisilla on runsaasti poissaoloja, työyhteisö on riitaisa, sijaisia on hankala saada, yksi lapsista on poikkeuksellisen ja toinen jonkin verran väkivaltainen. Ryhmässä on useita lapsia, joilla ei ole diagnoosia tai tukitoimia, mutta jotka ovat jopa haastavampia kuin osa erityislapsiksi tunnistetut lapset.

Tällainen on Ylisen mukaan tilanne myös oikeasti joissakin päiväkodeissa.

– Haluan, että ihmiset tunnistavat se, että päiväkodissa ei ole aina turvallista, jos huono onni käy. Tällaisiakin ryhmiä on.

Pääosa päiväkodeista on Ylisen mukaan turvallisia.

Aikuisten kannalta kirja kuvaa sitä, miten kuormittavia myös työpaikan ihmissuhteet voivat olla. Samat aikuiset ovat yhdessä päivästä toiseen. Siitä voi syntyä erilaisia ihmissuhdeongelmia.

– Yksi haaste, mikä tässä kirjassakin käy ilmi, on aikuisten vaihtuvuus. Lapset eivät välttämättä saa pysyviä aikuiskontakteja. Ihmiset saattavat olla paljon sairauslomilla. Se on aika tavallistakin päiväkodissa, että työntekijät sairastavat paljon.




– Koen, että minulla oli enemmän varaa menettää maineeni, kun kirjoitan tällaisista aiheista, toteaa Ylinen, joka ei koskaan enää usko työskentelevänsä päiväkodissa. Hanna-Leena Ylinen

Ylinen kertoo päätyneensä kirjoittamaan aiheesta, koska katsoi päiväkotimaailmaa ulkopuolisen silmin ja näki epäkohtia. Aihe on Ylisen mukaan vaiettu – tai ainakaan siitä ei puhuta julkisesti.

– Halusin kirjassa rikkoa vaikenemisen kulttuuria ja kertoa, että myös tällaista tapahtuu päiväkodeissa. Hurjimmat jutut eivät edes päädy uutisiin, sillä työntekijät keskustelevat niistä keskenään.

Vaikka kirjassa kuvataan väkivaltaa yksittäisessä päiväkotiryhmässä, Ylinen sanoo nähneensä ja kokeneensa pahoinpitelyitä jokaisen työrupeamansa aikana.

Kirjan nimi, Hornankattila, kuvaa päiväkodissa yhtä huonetta, johon kaikki vauhti ja vilske tiivistyvät. Väkivaltaisia tilanteita tapahtui sisätiloissa, ulkona niitä on tuskin lainkaan. Lasten meno ”Hornankattilassa” oli ajoittain niin vauhdikasta, että huone suorastaan kiehuu kuin kattila.

Kirja kuvaa arkea päiväkotiryhmässä, jossa useat riskitekijät toteutuvat yhtä aikaa. Sellaista arki on joskus myös todellisessa elämässä.

Kirjassa kerrotaan eräästä pojasta, joka oli erityisen aggressiivinen.

Lasta ei voinut Ylisen mukaan jättää hetkeksikään valvomatta.

Tavallisessa päiväkotiarjessa tapahtuu Ylisen mukaan jatkuvasti kaikenlaista.

Kerran yksi lapsista onnistui melkein karkaamaan päiväkodin portista, mutta hänet saatiin viime hetkellä kiinni. Päiväkodin aidatkin ovat ketterimmille kiipeilijöille vain hetkellinen haaste.

– Joskus yksittäinen lapsi on unohtunut ulos ja häntä on menty hakemaan pian jälkikäteen sisälle. Näistä ei ole aina kerrottu eteenpäin.

Ylisen mukaan kertominen aiheuttaisi henkilökunnalle paljon työtä ja lisää stressiä.

– Ja varmasti pelätään myös vanhempien reaktioita. Jonkun verran on myös vaativia vanhempia, jotka saattavat hermostua jo siitä, että lapsen ulkovaatteet ovat kuraantuneet pihalla.

Ylinen on koulutukseltaan kauppatieteiden maisteri. Aikaisemmin hän on työskennellyt IT-alalla ja vakuutusyhtiössä. Hän on myös kirjailija. Hornankattila on hänen neljäs kirjansa. Se on jatkoa edelliselle kirjalle, Tarha, paljastuskertomus varhaiskasvatuksesta (Kulttuurivihkot 2023).

Päiväkotien arki on hänen mielestään muuttunut vuosi vuodelta entistä hurjemmaksi siitä, kun hän vuonna 2012 aloitti.

– Moni lapsi saa pelata pelejä, joissa on väkivaltaa ja tappamista. Sellainen käytös alkaa tuntua normaalilta ehkä sitten jo ihan tosielämässäkin. Se on aika tavallistakin, että lapset pelaavat pelejä, joihin heidän ikänsä ei riitä.

Ylinen kuvailee itse Hornankattilaa rankaksi kirjaksi, mutta siinä on toiveikas loppu.

Kirjan lopussa Anna vaihtaa vielä kerran päiväkotiryhmää ja päätyy kantakaupunkiin, jonka päiväkodin arki on huomattavasti rauhallisempaa. Tämä perustuu myös Ylisen omaan kokemukseen. Päiväkodissa fyysistä väkivaltaa ei juurikaan ole, henkilökuntaa on riittävästi ja se on koulutettua.

Ylinen ei itse usko enää koskaan työskentelevänsä päiväkodissa.

– Minun osaltani tämä on nyt nähty. Etsin töitä toiselta alalta ja haen apurahoja kirjoittamiseen.

Tekstin siteeraukset ovat suoria lainauksia Hanna-Leena Ylisen kirjasta Hornankattila, tapauskertomuksia päiväkotiväkivallasta (Kulttuurivihkot 2024).