Kurt Nuotio, 86, on opetellut luopumista, ja puoliso Eppu Nuotio, 64, on joutunut ottamaan vastuun käytännön asioista. ”Olen saanut Kurrelta yli 40 hyvää vuotta, ja ajattelen, että nyt on minun vuoroni tukea häntä”, Eppu sanoo.
Yhteiset lähtemiset! Tämä on meidän suhteemme kovin paikka”, puuskahtaa kirjailija Eppu Nuotio. Pariskunta saapuu tapaamiseen kymmenisen minuuttia myöhässä, ja Eppu kertoo syyn. Hän oli tullut kaupungilta kotiin valmiina lähtöön, mutta aviomies, ohjaaja Kurt, Kurre, Nuotio istuskeli vielä aamiaispöydässä pyjama päällä. Kello oli vähän vaille kaksi iltapäivällä.
”Kurre tiesi, että pitäisi olla jo menossa, mutta tapansa mukaan hän vasta suunnitteli lähtöä. Aina sama juttu! Tässä asiassa hän ei ole yhtään parantunut vanhemmiten, vaan pikemminkin päinvastoin. Pyrin aina olemaan ajoissa, mutta hänen kanssaan se on lähes mahdotonta. Hän on parantumaton myöhästelijä ja aivan toivottoman hidas lähtijä. Yritän olla rauhallinen, mutta tunnen, kuinka verenpaine nousee ja päässä ritisee. Ehkä jonakin päivänä ihan kirjaimellisesti räjähdän…”
Kurre kuuntelee hymyillen, kuinka Eppu kertoo värikkäästi lähes sketsinomaisista tapauksista, kuinka hän huolehtii tavarat ja menee käynnistämään autoa ja Kurre lupaa tulla heti. Sitten hän odottaa autossa aikansa, kunnes palaa sisään todetakseen, ettei miehellä ole vielä edes kengät jalassa…
”Paitsi työasioissa, teatterista en ole koskaan myöhästynyt”, Kurre oikaisee, ja esittää selityksen: ”Näyttämöllä ajoitus on aina sekunnin tarkkaa, niin ehkä siviilissä olen tottunut ottamaan aikataulut hiukan väljemmin.”
Kun hengitys on tasaantunut, Eppu virnistää ja sanoo, että ihan hyvää kuuluu.
”Onneksi ei ole tämän pahempia ongelmia, elossa ja terveenä ollaan.”
Hän auttaa luontevasti mieheltään takin päältä, asettelee tälle tuolin ja vie kävelykepin seinän viereen. Istahdamme Helsingin Etu-Töölössä sijaitsevaan kahvilaan ja rauhoitumme maistelemaan capuccinoja.
Ikäero on muutakin kuin numero
Kurtin ja Epun neljä ja puolivuotias lapsenlapsi on pohtinut paljon sitä, että isoisällä, Muffalla, on vuosia aika lailla enemmän kuin hänellä.
”Hän pitää huolta siitä, ettei Muffa eksy tai kaadu ja ymmärtää, että vanhat ihmiset voivat tarvita kävelykeppiä ja kuulolaitetta”, Eppu kertoo.
Eppu on nyt 64-vuotias, ja hän sanoo, ettei ole koskaan ajatellut pariskunnan ikäeroa – paitsi viime vuosina, Kurren neljän vuoden takaisen aivoinfarktin jälkeen.
”Ja olenhan minä vanha, 86 on aika paljon. Kun tapasimme 41 vuotta sitten, Eppu oli hauras pikkulikka ja minä keski-ikäinen konkari. Vedonlyöntikertoimet suhteen kestämisen puolesta olivat heikot, mutta tässä sitä ollaan”, sanoo Kurre.
”Nyt olen pohtinut vanhenemista ja terveyden haurastumista paljonkin. Ei tällaisia asioita osaa ennakoida, todellisuus yllättää aina”, Eppu jatkaa.
Hän sanoo tottuneensa yhteisten vuosien aikana siihen, että Kurre on kaikin puolin tekeväinen. Kätevä mies, joka on tykännyt ajaa autoa ja rakennellut sekä korjaillut, hoitanut suit sait sen ja tämän.
Enää miehen tasapaino ei ole entisensä, eikä hän esimerkiksi jaksa ulkoiluttaa koiraa, eikä muutenkaan liikkua varsinkaan huonolla kelillä ulkona yksin.
”Työnjakomme on muuttunut totaalisesti, ja nyt miltei kaikki asiat ovat minun vastuullani”, Eppu toteaa.
”Hoidan mä koko ajan jotakin, vaikka riskit ovatkin hirvittävät”, Kurre täydentää vitsaillen.
Vanheneminen on realiteetti, asiat asettuvat uusiin uomiinsa, ja elämä jatkuu.
”Aluksi jännitin esimerkiksi sitä, kuinka Kurren itsetunto kestää sen, että auton ratin takana istunkin minä, kakkoskuski. Mutta hänhän on aivan mahtava kuskattava.”
”Ei ollut kyllä mitään ongelmaa”, keskeyttää Kurre ja jatkaa: ”Eppu ajaa tosi hyvin, ja minusta on kiva olla kyydissä.”
Kurt Nuotio: ”Olen iloinen siitä, että saan olla elossa”
Eppu sanoo nauttivansa jokaisesta päivästä, jonka he saavat jatkaa yhdessä.
”Ihastuin aikoinaan siihen, että Kurre on iloinen, utelias ja täynnä energiaa. Hienoa on se, että Kurre on oma skarppi ja hauska itsensä, hän on yhä elämäni aurinko. Oikeastaan hän on jopa entistä parempi. Kaikki kireys on poissa, hän on lempeämpi ja pehmeämpi, kun ei ole enää työpaineita”, Eppu sanoo ja Kurre jatkaa:
”Olen iloinen siitä, että saan olla elossa. Kovin moni ikätovereistani on jo kuollut. Kun olen suunnitellut tapaavani jonkun vanhan ystävän, muutamankin kerran olen saanut kuulla, että hän on jo kuollut tai sairastunut. Suru-uutisia tulee niin tiuhaan, että tuntuu kuin asialla ei olisi viikatemies, vaan pikemminkin niittokone.”
Lue lisää: Puolison vakava sairaus runtelee parisuhdetta – vältä tätä toimintatapaa
”Olen saanut elää Kurren kanssa yli neljä vuosikymmentä. Hän on kannustanut ja tukenut minua sekä pitänyt kaikin puolin huolta, joten nyt on minun vuoroni ottaa vastuu”, Eppu sanoo, silittää Kurren kättä ja lisää:
”Rakkaus on tahtomista ja tekoja, sitä, että eletään arkea yhdessä ja ilahdutetaan toista pienillä asioilla. Vihkikaavassakaan ei puhuta mitään pystymisestä, vaan kysytään, tahdotko.”
Elämää omassa rytmissä
Eppu on herännyt tapaamisaamuna, kuten yleensäkin, jo kello kuudelta. Hän aloittaa aina päivän kirjoittamalla käsin kolme sivua päiväkirjaan.
”Ne ovat vapaata tajunnanvirtaa, pistän ylös mitä mieleen tulee, en erityisesti listaa menneitä tai tulevia, enkä valita tai murehdi”, hän kertoo kirjoittaneensa nuorena tuskaisia tunnevuodatuksia, mutta ei enää.
”Berliinistä muuton yhteydessä vein kaikki vanhat päiväkirjani silppuriin. Se oli helpottavaa. Ei teini-iän murheita tarvitse enää kantaa. Nämä nykyiset kevyemmät raapustukset saatan ehkä säilyttääkin.”
Kirjoittamisen jälkeen seuraavat muut aamurutiinit, kultainennoutaja Ilonan ulkoilutus, oma aamiainen ja töiden aloitus. Eppu sanoo, että hiljainen aamu on hänelle hyvää työaikaa:
”Kun Kurre on hereillä, hän puhuu koko ajan, ja silloin keskittyminen on vaikeampaa…”
”Aamusivut ovat loistava idea, hyvin terapeuttinen tapa”, Kurre lisää ja kertoo, että hänkin on suunnitellut sellaisten kirjoittamista. Tosin hänen kohdallaan pitäisi varmaankin puhua päiväsivuista, sillä hän nukkuu mieluusti vähintään kymmeneen ja usein puoleen päivään. Sittenkin hän haluaa heräillä rauhassa, lueskellen ja jutellen.
Eppu kertoo kirjoittavansa joka päivä kaksi–kolme parin tunnin pätkää. Lyhyiden taukojen aikana hän hoitelee kotihommia, laittaa ruokaa ja juttelee Kurren kanssa. Tekeillä on yleensä samaan aikaan useitakin töitä, lastenkirjoja, näytelmiä, historiallisia juttuja – yleensä jokin niistä etenee ja jokin toinen voi tökkiä. Nyt päällimmäisenä on syksyllä ilmestyvä Raakel-sarjan dekkari, Kiiltokuva.
Eppu on hyvin tuottelias, pelkästään kirjoja on ilmestynyt jo yli sata, ja siihen muut työt päälle. Ja kaikki tämä ilman omaa työhuonetta ja kirjoituspöytää.
”Kirkkonummella Kurre rakensi minulle työhuoneen vanhaan navettaan. Siitä tuli tosi hieno, ja siellä oli hyllytkin kirjoilleni. Kun se valmistui ja olin jo sisustanut sen kauniisti ja kävelin sinne läppärini kanssa, pöydälle olikin levitetty Kurren työpaperit. Kuin huomaamatta siitä tuli hänen työhuoneensa, ja minä jatkoin kirjoittamista läppäri sylissä nojatuolissa tai sohvalla.”
”Eppu on ahkera, ja hänellä on aivan uskomaton keskittymiskyky”, Kurre sanoo ihaillen ja myöntää itse olevansa hyvällä omallatunnolla jo täysin eläkeläinen.
Tyytyväinen hengailija
Kurre kertoo opetelleensa luopumaan, ja aika paljosta hän on jo luopunutkin.
”Olen saanut tehdä niin paljon, joten minulla ei ole ollut vaikeuksia keskittyä oleiluun. Isot ohjaustyöt jätin jo kymmenkunta vuotta sitten. Työryhmissä oli paljon ihmisiä sekä hirvittävästi organisoitavaa. Meteliä oli paljon, kuuloni on huono ja työ oli fyysisestikin raskasta. Viimeksi tein Yksinäisten kaupunki -näytelmän helsinkiläiseen Kapsäkki-teatteriin. Sitä oli kiva tehdä pienellä porukalla ja mukavalla meiningillä, mutta siitäkin on jo aikaa, se oli ennen koronaa.”
Kurre sanoo, että kirjoittamista hän voisi vielä harkita, mutta sekin on jäänyt suunnitteluksi. Tavallaan hän on luopunut siitäkin.
”Soittaminen kulki pisimpään mukanani, kunnes saksofonin soitto oli liian raskasta keuhkoille, joten se jäi. Klarinettia olen vielä puhallellut…”
”Tai no – aika vähän. Viimeksi soitit ehkä kesällä… Otat kyllä klarinetin ja nuotit aina mukaan, kun menemme Hankoon tai Ruovedelle, mutta ryhtyminen on isompi juttu”, Eppu täsmentää ja lisää:
”Enimmäkseen hän vain hengailee, ja siihen hänellä on noilla vuosilla ja kokemuksella täysi oikeus. Käymme toki yhdessä teattereissa, elokuvissa ja konserteissa sekä tapaamme ystäviä.”
Vaihtelua ja energiaa Epun ja Kurren elämään tuovat lasten lisäksi lapsenlapset. Yksi heistä on jo aikuinen, toinen nelivuotias ja kolmas aivan tuore tapaus.
”Nelivuotias käy jo yökylässä, ja kerran viikossa minä kuljetan häntä muskariin ja sitten käymme yhdessä kirjastossa ja pizzalla. Meillä on läheinen ja säännöllinen suhde”, Eppu kertoo.
Listoja ja treffiterapiaa
Nykyinen Epun ja Kurren koti Etu-Töölössä on parin 15. yhteinen asunto. Muuttamisista ja eri paikkoihin kotiutumisesta on runsaasti kokemusta: on pikkukaupunkia, Berliiniä, maaseutua, lähiötä, saaristoa ja useampikin osoite Helsingissä. Nykyisessä on asuttu pari vuotta, eikä uutta kotia toistaiseksi haikailla. Lisäksi heillä on pieni kakkosasunto Hangossa sekä kesämökki Ruovedellä.
Majanmuuttojen lisäksi suhde on kestänyt molempien vaihtuvat ja vaihtelevat työt, pikkulapsiarjen sekä kummankin urapaineet.
Tosin kerran on ottanut oikeasti lujille.
”Kun äitini sairastui ja kuoli 26 vuotta sitten, olin tosi tiukoilla. Lapset olivat pieniä, Kurre teki paljon töitä ja oli usein poissa kotoa, paineet olivat kovat ja molemmilla oli pinna kireällä.”
Eppu kertoo, että silloin he asuivat muutaman kuukauden erillään ja terapoivat itse suhdettaan.
”Tapasimme kahviloissa tai taidenäyttelyissä, missä pystyimme kohtaamaan riitelemättä, vähän kuin treffeillä. Isoin apu oli, että kirjoitimme listoja, joissa luettelimme suhteemme ja toistemme hyviä ja huonoja puolia. Tajusimme, että plussia oli koko ajan enemmän, ja pikkuhiljaa riitelimme vähemmän ja olimme valmiit palaamaan yhteen. Joskus vaikeina hetkinä ajattelin, että jos nyt tulisi ero, kaikki tämä olisi ollut turhaa. Mielestäni mitään näin hyvää ei voinut heittää hukkaan.”
Kepeästi päivä kerrallaan
Kurre on sanonut, että hän on yrittänyt tehdä Epun niin onnelliseksi, että tämän ei tarvitsi olla mistään huolissaan. Eppu lisää, että hän ei olisi hän ilman Kurrea.
”Olen saanut häneltä niin paljon, hän on aina kannustanut minua ja saanut minut luottamaan itseeni. Ilman häntä en olisi kirjoittanut ainuttakaan kirjaa ja tuskin olisin tehnyt paljon muutakaan.”
Kurren mielestä Epussa on niin paljon hyvää, että hän voisi pitää aiheesta suorastaan esitelmän.
”On hienoa, että sellainen kasvi, joka on aluksi vain hento, tärisevä terälehti voi vähitellen vahvistua ja sitten siitä tulee tukeva pölli…” Kurre yrittää kuvailla Epun kehitystä runollisesti, mutta tämä keskeyttää miehensä nauraen.
”Tukeva pölli! Olenko minä muka sellainen, olipas romanttisesti sanottu…” Kurt puolustelee ilmaisuaan naureskellen ja sanoo ajatelleensa ruotsiksi:
”Sellainen stadig stock. Kuulostaisiko vahva tukkipuu paremmalta… Eppu on siis kaunis, kannustava, huolehtiva, ei mikään tumpelo vaan äärimmäisen tehokas tekijä sekä ruoanlaittajana parempi kuin yksikään tuntemani kokki. Voisin jatkaa listaa vaikka kuinka…” Kehujensa lopuksi hän katsoo Eppua silmiin ja sanoo: ”Minä rakastan sinua.”
”Minäkin rakastan sinua”, vastaa Eppu ja pysähtyy sitten miettimään Kurrea.
”Ehkä paras piirre on hänen tapansa ajatella. Hänen ajattelunsa on täysin omanlaisensa, hän on kaikin puolin ennakoimaton. Yhä vieläkin saan huomata, että ahaa, nyt hän miettii tuollaista. En opi koskaan tuntemaan häntä täysin, eikä hänen päivänsä koskaan noudata samaa kaavaa, hän on sellainen…”
”Sano suoraan, että kaheli!” keskeyttää Kurre ja tarttuu vaimoaan hellästi kädestä.
”No joo, sovitaan niin. Näillä mennään. Sinä olet kaheli ja minä olen tukeva pölli.”
Juttu on julkaistu Vivan numerossa 3/2026.
Sinua voi kiinnostaa myös:
