Arvet voivat olla esimerkiksi palovammojen jälkeen todella hankalia, Heikki Arvilommi muistuttaa.
Tutkimuksessa suun haavoihin ilmestyi vähän tulehdussoluja. Ihon haavoihin niitä ja immuunisoluja vaelsi runsaasti. Kuva: Jasmin Kokko
Elämä jättää jälkiä, muun muassa arpia sekä mieleen että etenkin nahkaan. Haavat ja vammat jättävät pysyviä arpia ihoon. Joillakin arpikudos jopa kasvaa poikkeuksellisen paksuksi keloidiksi. Mutta jälkiä ei jää joka paikan haavoista. Suun ja kohdun limakalvoilla haavat paranevat jättämättä arpia. Suussa haavat jopa paranevat puolet nopeammin kuin iholla. Miksi ihmeessä?
Tuore tutkimus on verrannut suun ja ihon haavojen paranemista ja löytänyt eroja paranemiseen osallistuvien solujen toiminnassa ja viestinnässä.
Kaliforniassa Stanfordin yliopistossa tehdyssä tutkimuksessa seurattiin hiirien suun limakalvolle ja suun viereen iholle tehtyjen pienten haavojen paranemista viikon ajan. Suussa haava parani neljässä päivässä jättämättä arpea. Haavan kohdalla limakalvo näytti aivan normaalilta. Iholla paraneminen kesti koko viikon ja haavasta jäi arpi. Tutkijat seurasivat paranevissa haavoissa paikalle vaeltavia soluja ja niiden välistä viestintää. Suun haavoihin ilmestyi vähän tulehdussoluja. Ihon haavoihin niitä ja immuunisoluja vaelsi runsaasti.
Paikalle saapuneiden sidekudossolujen viestittelyssä oli eroja. Suun soluissa aktiivisina oli kaksi välittäjäainetta, joiden toiminnan seurauksena sidekudoksen eli tavallaan arven muodostuminen estyi. Arven sijasta paikalle kehittyi normaali limakalvo. Manipuloimalla näitä välittäjäaineita ihon haavassa tutkijat saivat arven kehittymistä hillittyä.
Alustavissa kokeissa ihmisten haavoilla havaittiin samojen periaatteiden pätevän.
Kirjoittajat eivät pohdi, miksi haavan paraneminen tapahtuu eri lailla suussa ja iholla. He toivovat, että havainnot johtaisivat menetelmiin haitallisten arpien ehkäisemiseksi. Paitsi keloidimuodostusta arvet voivat olla esimerkiksi palovammojen jälkeen todella hankalia.
Sikiön iho muuten paranee ilman arpikudoksen muodostumista raskauden ensimmäisen ja toisen kolmanneksen aikana.
Tutkimukseen pääset tutustumaan tarkemmin tästä.
Kirjoittaja on lääketieteen tohtori.