Martti Tuuponen taas saa hirvimetsällä sydäninfarktin ja vetää keuhkoihinsa sienirihmaston itiöitä. Martti selviää infarktista, mutta hänestä tulee puunhalaaja. Halatessaan erään haavan runkoa hänen sisällään kasvava sieni alkaa työntää rihmastoaan Martin nahan läpi puun uumeniin, kunnes Martin tyhjä nahka lentää tuulen mukana järveen. Ainoastaan Martin vaatteet löytyvät haavan juurelta.
Pastori Olli Halttunen puolestaan innostuu taikasienistä ja löytää niiden avulla yhteyden Jumalaansa. Hän saa mykoteistisen herätyksen (mykologia, sienitiede) ja ymmärtää, että Jumala on sieni. Ehtoollisella hän vaihtaa viinin madonlakista uutettuun juomaan ja öylätin kuivattuun sieneen. Sanomattakin selvää, että ura pappina on sen jälkeen ohi. Niinpä Olli ryhtyy kirjoittamaan sienten pariutumistyypeistä.
Ja niin edelleen. Tarinoiden ohessa on myös tietokirjamaisia osuuksia, sienitietoutta kerronnallisessa muodossa, faktan ja fiktion sekoituksena.
”Puun ja sienen suhde on symbioottinen eli se hyödyttää molempia osapuolia. Sieni saa puulta hiiliyhdisteitä, joita ei itse pysty valmistamaan. Vastavuoroisesti sieni tarjoilee puulle vettä ja maaperän ravinteita. Etenkin puun fosforin ja typen saanti tehostuu. Lisäksi sieni voi torjua puuta kiusaavia loissieniä tai bakteereita.”
* *
Kaikkitietävän kertojan ääni tekee itsensä lukijalle tiettäväksi, luennoi jäkälistä, puhuu sienistä hän-muodossa ja pahoittelee sitten, että eksyi välillä sivuun aiheesta. Kerronnassa on mukana hienovarainen humoristinen taso, paikoin ironinen ja pisteliäskin, kuten esimerkiksi puhuttaessa metsän uudistushakkuista, säästöpuista sekä kahdesta jäljelle jääneestä tekopökkelöstä.
”Ei sopinut unohtaa sosiaalisia ja taloudellisiakaan arvoja, joten loput päätyivät sahatavaraksi ja selluksi ja energiapuuksi, ja kansantalous kiitti.”
Ihmiskritiikki nouseekin selkeästi esiin henkilöhahmojen puheiden ja ajatusten välityksellä. Joihinkin näistä ajatuksista on myös erittäin helppo samaistua:
”Mutta nykyään ihmiskunnan tavoitteena oli nimenomaan määrä, tarkemmin sanottuna rahan määrä, ja se piti saavuttaa niin nopeasti kuin suinkin, eivätkä tulostavoitteita saaneet hidastaa saati estää sellaiset seikat kuin ihmisten terveys tai luonnon hyvinvointi.”
Lahottajat on kaunokirjallisesti taiten kirjoitettua, älykästä tekstiä. Se on hyvin omaääninen ja -tyylinen teos. Pieni miinus tulee loppusanoista, jotka olisi ehkä voinut jättää poiskin, tai ainakin tiivistää yhteen sivuun. Asioiden selittäminen vie voimaa aikaisemmilta tarinoilta ja tuntuu vain lopun pitkittämiseltä. Tästä huolimatta teoksen muodossa on jotain, joka viehättää itseäni kovasti. Ehkä se on asiantuntemuksen lisäksi juurikin tuo lakonisesti lausuttu ironinen sivuääni.
Kati-Annika Ansas
* *
♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️
Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa.