Kirja
Mitra Virtaperko: Zen ja zenin harjoittamisen taito.
Otava 2025. 300 s.
Mitra Virtaperkon kirjoittama ensimmäinen suomenkielinen yleisesitys zenbuddhalaisuudesta on hieman niin kuin zenbuddhalaisuus uskontona tai ideologiana itsekin: maanläheinen, minimalistinen ja itsestään meteliä pitämätön.
Kirja on jaettu kolmeen osaan, joista ensimmäinen käsittelee zeniä historiallisesti ja ideologiana, toinen käytäntöä ja harjoittamista ja kolmannessa luvussa ääneen pääsevät eritasoiset zenin harjoittajat. Ratkaisu on toimiva.
Zen ei väitä olevansa sen enempää oikeassa kuin muutkaan opit.
Vaikka Virtaperko tekee harvinaisen selväksi, että zen on hieman niin kuin tao – eli sitä ei voi selittää – on kirja houkutteleva johdanto zenin maailmaan.
Zenin positiiviset vaikutukset tuntuvat lähes satumaisilta: kun on harjoittanut tarpeeksi ja kokenut eriasteisia valaistumisen kokemuksia, ahdistus katoaa, ihminen ei enää tunne kärsimystä, asiat tapahtuvat kuin itsestään virtaavassa vapauden ja painottomuuden tilassa, eivätkä maailman ongelmatkaan tunnu enää niin raskailta.
Zenin lupaamaan tilaan ei kuitenkaan pääse pikakelauksella. Virtaperko kritisoi ”viiden minuutin tehomeditaatioita” ja osittain myös mindfulnessia, sillä ne ovat ottaneet zenistä vain pinnan, eivätkä tarjoa läheskään yhtä kokonaisvaltaista kokemusta kuin zen.
Miten zeniä sitten harjoitetaan? Zenin ytimessä on meditaatio, joka aloitetaan yksinkertaisella hengitysharjoituksella, josta edetään koaneihin tai muihin meditatiivisen harjoituksen muotoihin.
Koaneissa on useimmiten jokin epäloogiselta tuntuva tarina tai lause, johon harjoittajan täytyy löytää vastaus. Koaneita ei voi kuitenkaan lähestyä älyllisesti tai arvoituksina, vaan ikään kuin katsoa niitä katsomatta. Harjoittaja meditoi koanin ideaa ja pyrkii löytämään ratkaisun täysin älyn ja ensimmäisenä mieleen tulevien ajatusten ulkopuolelta.
Zeniä on pidetty usein melko maallisena ideologiana, eikä se ole Virtaperkon mukaan kovinkaan kiinnostunut metafysiikasta tai universumin rakenteesta. Sillä on kuitenkin tiukasti juurensa buddhalaisuudessa, joka tahtoo joiltakin harjoittajilta unohtua.
Eettiset ohjeet ovat zenissä yhtä tärkeitä kuin meditaatio, mutta zen ei väitä olevansa sen enempää oikeassa kuin muutkaan opit. Virtaperkon mukaan ”muuttumattomat totuudet” johtavat vain konflikteihin ja sotiin, ”koska niiden oikeaa tulkintaa on koko ajan puolustettava”.
Zen ja zenin harjoittamisen taito on miltei viihdyttävä esitys zenbuddhalaisuuden monista puolista sen omaa ideaansa vastaan olevasta teoretisoinnista huolimatta. Lopussa olevat harjoittajien kokemukset tuovat kirjan vielä lähemmäs käytäntöä, ja maadoittavat jo tukevasti jalat maassa olevan opin entistä tiukemmin kohti elämänläheisyyttä.
Kirjan ydintä on lähes mahdoton tiivistää, sillä zen täytyy kokea ennen kuin siitä voi oikeastaan puhua.