Ensi alkuun romaani on nostalgisen oloista kertailua muusikon kasvuvuosista ja oman äänen löytämisestä. Koskinen ei mainitse omia hittejään tai yhtyeitään nimeltä, vaikka voisi niin tehdä. Hän kirjoittaa kuvitteellisesta muusikosta, jolla on yhtymäkohtia Samae Koskisen elämään ja työhön, mutta joka voi romaanin sivuilla ottaa fiktiohahmolle kuuluvia vapauksia.
Musiikkitoimittajat ja lajiniilot ehkä saavat jonkinlaista tyydytystä pohtiessaan, mistä kappaleesta tai muusikosta kulloinkin on kyse. Freelancer-kirjoittajana samastun keikkatyötä tekevän taiteilijan ikuiseen tuskailuun siitä, onko kaikkiin tilaisuuksiin pakko tarttua vain siksi, että pian ei ehkä ole keikkaa lainkaan. Huoliiko näitä juttuja kohta enää kukaan? Huoliiko edes nyt, vai onko kaikki harhaa enkä oikeasti osaa mitään? Vai osaanko ehkä sittenkin, pystyn vaikuttamaan ihmisiin, tuoda maailmasta esille jotain sellaista, mitä ihmiset eivät muuten tavoittaisi ja mikä tekee maailmasta edes hetkeksi pikkuisen selkeämmän ja siedettävämmän?
Samae Koskinen pystyy, se on selvää, mutta silti hän tuo romaanissa esille epävarmuuden, joka luovaan työhön liittyy.
* *
Epävarmuus löi esittävien taiteiden ja tapahtumien tekijöiden kasvoille läjähtävän litsarin keväällä 2020, kun pandemia sulki käytännössä kaikki tilaisuudet kerralla. Tuota varsin erikoista ajanjaksoa kuvataan myös Koskisen romaanissa, ja viisi vuotta jälkeenpäin haava ei ole enää tarkasteluun liian tuore.
Pandemian epävarmuuden keskellä romaanin kertojaminä myös säveltää ja sanoittaa uutta musiikkia ja käynnistelee yhteistyötä uuden levy-yhtiön kanssa. Äkkiä levy-yhtiön pomosta paljastuu uusi, ilkeä ja piikikäs puoli, joka äityy suoranaiseksi kiusaamiseksi. Muusikon on kuunneltava tämän ”Sepon” mielipiteitä, vaikka ne olisivat miten julmasti muotoiltuja, ja niitä ne toden totta ovat.
Sepon kaamea käytös ja sen aiheuttama vanhojen kiusaamistraumojen herääminen hallitsevat romaanin viimeistä kolmannesta. Niiden takia teoksen tunnelma muuttuu melko leppoisasta pohdinnasta raastavaan ja raivon tunteita herättävään kuvaukseen aikuisen ihmisen harjoittamasta kiusaamisesta.
Seppo ei pyydä anteeksi missään vaiheessa, vaan hän on parantumaton ja omaan totuuteensa uskova ilkiö. Vastuu pärjäämisestä jää kiusatulle.
Aina on itketty saattaa olla eräänlaista terapiakirjallisuutta, mutta se onnistuu myös puhuttelemaan lukijaansa samalla tavoin kuin Samae Koskisen laulut tekevät.
Nadia Paavola
* *
♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️
Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa.