Aloitetaan tietokilpailulla: mikä on tähänastisen Steelfest-historian odotetuin bändi? Aivan niin, kysymys on alamaailman susille, susittarille ja kaikenlaisille välimuodoille aivan liian helppo, mutta jos aiheesta oli silti pienintäkään epäselvyyttä, niin nekin hävisivät jonnekin kuuntakaisiin ulottuvuuksiin perjantaina puolen yön aikoihin.
Kun Beherit oli tekemässä vääjäämätöntä tuloaan sisälavan mystiseen ja savuiseen tunnelmaan, jokaikinen loppuunmyydyn Steelfestin musta sielu tuntui askeltavan niin lähelle estradia kuin pystyi. Iso osa ei tosin onnistunut tehtävässään kovin hyvin, sillä muutaman tuhannen hengen vahvuinen kansainvälinen yleisömassa täytti hallin huomattavasti tiiviimmin kuin koskaan aiemmin. Toisin sanoen jos olit hiipimässä paikalle vasta juuri ennen Beheritin okkultistisen taideteoksen alkua, lavan läheisyyteen ei ollut mitään asiaa.
Kuten äskettäin Tallinnassakin, aivan omanlaisen kulttimaineen kasvattanut Beherit asteli ”punaisten lyhtyjen alueelle” verrattain pitkän tunnelmanostatuksen jälkeen. Ja jo ennen ensimmäistenkään raakasointujen iskuja Steelfest-porukka oli innostunut moneen kertaan rytmikkäisiin ”Beherit, Beherit” -yhteishuutoihin, vaikuttavan nyrkkimeren saattelemana. Lavan sivustalta touhua mielenkiinnolla seurasi muuten myös eräskin Attila Csihar, joka nähdään samoilla lauteilla tositoimissa lauantaina.
Kuten on tullut todettua aiemminkin, Beheritin paluu 90-luvun (ja vähän muidenkin lukujen) epäpyhien pakanallisten tulien äärelle on suorastaan hämmentävän onnistunut. Ja sitä se oli Steelfestissäkin – kuinkapa muutenkaan. Kun Nuclear Holocausto Vengeance ja kumppanit suolsivat omintakeisen äärimetallin mielenkiintoisimpia hittejä – välillä murskaavan hitaasti ja paksusti, toisaalla huomattavalla ylinopeudella – toinen toisensa perään, oli taas kerran lapsellisen helppo tajuta, miksi Beheritin nykynelikon rituaalit ovat herättäneet väkeviä tuntemuksia joka puolella maailmaa.
Beherit. Kuva: Timo Isoaho
Beherit. Kuva: Timo Isoaho
Beherit. Kuva: Timo Isoaho
Beherit. Kuva: Timo Isoaho
Hypätään sitten kymmenisen tuntia varhaisempiin tunnelmiin – ulkolavan valoisaan iltapäivään. Deathchaininkin viime aikojen touhuja on tullut kehuttua vuolain sanankääntein, mutta minkäs siinä teet, kun kuolettava kuopiolaispartio riisuu ”vastustajat” aseista kerta toisensa jälkeen.
Aika monta kertaa tämänkin vuoden Steelfestissä esiintyvä Kassara takoi taas kerran tanakat deathrash-kompit, ja suorastaan jäätävän toimituksen päälle Kuoliolla, Corpsella ja Leperillä olikin tuhannen taalan paikka rakentaa kipakoita, iskeviä ja paikoin hyvinkin tarttuvia riffimyllyjä. Ja niinhän he tekivät. Perkele sentään, että homma toimi komeasti. Niin, taas kerran.
Eikä edes toiston uhalla, vaan alleviitaten toistoa: jos orkesterilla on tuhoarsenaalissaan salainen ase, se on solisti K.J. Chaos. Deathchain-kappaleita edeltävistä hienoista välispiikeistäänkin tunnettu mies on luuständinsä kanssa niin hemmetin vakuuttava ilmestys, että panosvyöt vain paukkuvat, kun taivaalta sataa niskaan saatanallista napalmia, käärmeet kaivautuvat syvyyksistä ja hautuumaalla manaillaan loitsuja.
Deathchain. Kuva: Timo Isoaho
Deathchain. Kuva: Timo Isoaho
Deathchain. Kuva: Timo Isoaho
Kunniamaininnat voi huoletta antaa vaikkapa amerikkalaiselle Akhlysille ja raivokkaasti esiintyneelle kotimaiselle Concrete Windsille, mutta nostetaan kolmanneksi esiin pitkän linjan norjalainen blackened death metal -yhtye Aeternus, joka paiskasi ulkolavan alkuyössä Beyond the Wandering Moon -albumin (1997) kokonaisuudessaan.
Kun blast beat soi melkein tauotta siellä ja tuolla, vaikutuksen teki yksinomaan jo sekin, että Aeternuksen debyytillä tunnelmoidaan monin paikoin keskitempoisesti ja raskaasti – toki nopeampia kohtiakaan unohtamatta. Vuonojen kokoiset riffit maistuivat paikoin hyvinkin eeppisiltä.
Kun 52-vuotias laulaja-kitaristi Ares kipparoi uusinta kokoonpanoaan läpi tyylikkään Beyond the Wandering Moonin, vaikutus oli hieman samantyylinen kuin edellisenä iltana esiintyneen Sabathanin kohdalla: aikoinaan nämä ”touhut” menivät hieman ohi, mutta vuosikymmeniä myöhemmin ollaan komeasti asian ytimessä. Tyylikästä touhua.
Kohti kolmatta sitten…
Teksti ja kuvat: Timo Isoaho
Lue myös: Varhaisia taistelulauluja ja 90-luvun henkeä – kolme nostoa Steelfestin avauspäivästä
Aeternus. Kuva: Timo Isoaho
Aeternus. Kuva: Timo Isoaho
Aeternus. Kuva: Timo Isoaho