30-vuotias tamperelainen Tommy Lepaus päätti elokuun lopulla vajaat kymmenen vuotta kestäneen uransa Utin jääkärirykmentin erikoisjääkärinä.

Päätöksen taustalla on sairastuminen uupumukseen, johon hänen mukaansa vaikuttivat sekä työ että vapaa-aika. Kuormitus oli kasvanut vuosi vuodelta.

Utin jääkärirykmentti on korkean valmiuden joukko-osasto, johon on keskitetty Suomen puolustusvoimien erikoisjoukkotoiminta. Iltalehti on nähnyt asiakirjoja, jotka vahvistavat Lepauksen työsuhteen erikoisjoukoissa.

Lepaus ei salassapitovelvoitteiden takia voi kertoa esimerkiksi operaatioista, joissa hän on työuransa aikana ollut mukana. Hän kuitenkin kertoo, että työhön kuului paljon matkustamista ja oleskelua ulkomailla.

Kummasti vain oli se erikoismieskin polvillaan sen koko jutun edessä, eikä kainostelu siinä kohtaa auta.

Lepaus työskenteli alunperin viestimiehenä ja myöhemmin koiraohjaajana. Jälkimmäinen oli hänen mukaansa ”huippupesti”, jossa yhdistyi hänen lapsuudenhaaveensa poliisikoirien kanssa työskentelystä ja aikuisiän haaveammatti erikoisjoukoissa.

Lepaus on kertomansa perusteella ollut aina tekevä ja ”adrenaliininhakuinen” persoona.

Lepauksen luonteenpiirteet ovat nähtävissä niin hänen ammatinvalinnassaan kuin harrastuksissaankin. Mies kertoo viettäneensä vapaa-aikaansa muun muassa vapaalaskun ja laskuvarjohyppäämisen parissa.

Erikoisjoukoissa pitkään työskennellyt Tommy Lepaus sairastui burn outiin eli uupumukseen. Yhtäkkiä pelkkä sängystä nouseminen tai kahvin keittäminen olivat hänelle päivän isoimpia saavutuksia. Ida Erämaa

Muutama vuosi sitten hän alkoi rakentamaan vaativan työnsä ohella itselleen taloa.

– Olen ollut lapsesta asti sellainen, että mitä enemmän teen, niin sen arvoinen olen. Että sitten kun tehdään, niin tehdään. Kummallista valveilla oloa on se, että vain makoilee, eikä tee mitään.

Näin hän ainakin aiemmin ajatteli.

Heräsi aamulla eikä pystynyt liikuttamaan kehoaan

Ensimmäinen iso töyssy tuli vastaan, kun hän oli kulkenut työkoiransa kanssa vajaan vuoden ympäri maailmaa. Työkoirasta oli tullut Lepaukselle hyvin läheinen tiiviin työskentelyn ja matkustamisen myötä, mutta vuoden jälkeen koiralta löytyi nikamamuutos, eikä koira päässyt koskaan töihin.

– Silloin olin jo huomannut, että päivisin oli pakko nukkua päiväunia, eikä kroppa kestänyt enää. Reissaamisen ja talon osalta alkoi olemaan jo painetta, ja muistan sanoneeni puolivitsillä, että tämä koira kun tästä vielä menisi, niin se olisi viimeinen niitti. Siitä se sitten menikin hylkyyn.

Lepaus toivoo, että hänen tarinansa voisi rohkaista myös muita hakemaan apua. Ida Erämaa

Matka kuitenkin vielä jatkui uuden koiran kanssa, ja Lepaus puski eteenpäin, koska suhtautui työhönsä kunnianhimoisesti.

– Ei riittänyt, että olisin ollut yksikön paras, Suomen paras tai Pohjoismaiden paras. Minun piti olla maailman paras, Lepaus kertoo.

Keväällä 2024 Lepaus palasi työreissun jälkeen kotiin viikonlopuksi.

– Se ei ollut mikään ihmeellinen reissu, siihen ei liittynyt mitään dramaattista. Minä vain heräsin seuraavana aamuna, eikä mikään paikka vain liikkunut.

Lepaus ajatteli olevansa vain väsynyt, ja koetti saada nukuttua vähän pidempään. Uni ei kuitenkaan tullut, kuten tavaksi oli jo muodostunut.

– Vieläkään ei mikään liikkunut. Yritin nostaa jalkoja, käsiä ja päätä, eikä mikään vain liikkunut mihinkään. Ainoa asia, mitä tunsin, oli sellainen hirveä näkymätön paino, joka painoi koko kehoani. Silloin tajusin, että nyt ei ole kaikki kunnossa.

Lepaus oli kärsinyt vakavista univaikeuksista ja uupumusoireista jo kolmen vuoden ajan. Iltalehti on nähnyt lääkärin kirjauksia Lepauksen oireista.

Tommy Lepaus työskenteli noin kymmenen vuotta Suomen puolustusvoimien erikoisjoukoissa. Ida Erämaa

Silti viikonloppuaamuna koettu olotila ”tipahti syliin” Lepauksen mukaan kuin puskista.

– Se ei varoittanut siitä sitten sekuntiakaan. Toki noita hälytysmerkkejä ja moottorin vikavaloja olisi voinut käyttää lukijalla vähän aikaisemmassa vaiheessa. Mutta ne on aina vain sivuuttanut, koska on ollut tapana ajatella, että olen kova jätkä erikoisjoukoista. Ei meille tapahdu tuollaista.

”Sitten helpottaa”

Lepauksen mukaan hänen ystävänsä olivat jo vuosien ajan kehottaneet häntä toisinaan painamaan jarrua.

– Kyllä silloin on oltu jo aika kovassa paineessa, mutta ajattelin silloin aina, että kun saan tämän talon valmiiksi, niin sitten helpottaa, tai kun kesä tulee ja pääsen lomalle, niin sitten helpottaa, tai kun saan tämän työhomman pakettiin, niin sitten taas helpottaa.

Tommy Lepaus haluaa purkaa tabuja mielenterveyden haasteiden ympäriltä. ”Jos joku nuorempi kundi näkee, että jos tuo ilopilleri, joka on aina äänessä ja hauskuuttaa muita, on uupunut, niin sitten saan minäkin olla uupunut.” Ida Erämaa

Kun Lepaus makasi liikkumattomana sängyssään vuonna 2024, ymmärsi hän viimein, että tilanteeseen oli tultava muutos.

Kynnys oli kuitenkin korkea. Pelko ja häpeä myllersivät hänen päänsä sisällä koko viikonlopun ajan.

– Mietin, mitä tämä on ja lähteekö tämä pois. Pelkäsin, että mitä jos joku saa tietää, tai mitä jos kukaan ei saa tietää, mitä sitten tapahtuu. Ainoa asia, mitä keksin, oli soittaa lääkärille.

Kun makaat pallerona sängyssä kaikkien vällyjen alla, niin pelkästään se, että pääset sieltä ylös, on itsessään saavutus.

Lepauksen mukaan avun pyytäminen tuntui hänestä äärimmäisen haavoittuvaiselta ja alastomalta, ja häntä pelotti, ettei häntä oteta tosissaan, tai että lääkärit ”nauravat hänet pihalle”.

– Se paino, joka painoi rintalastaani ja korvieni välissä, oli aivan valtava. Luulin, etten ikinä nouse siitä. Se oli todella raju myllerrys, enkä muista, että olisin nukkunut silmäystäkään sen viikonlopun aikana, Lepaus kertoo.

Lopulta Lepaus uskalsi soittaa lääkärille.

– Olen varmaan hyperventiloinut sen koko puhelun. Muistikuvani siitä ovat vähän hataria, mutta ainakin kuvittelen sanoneeni, etten jaksa enää, ja että tarvitsen apua.

Sairausloma

Lepauksen mukaan lääkärissä oli heti selvää, hänen tulisi jäädä välittömästi sairauslomalle. Lepauksen mukaan lääkäri melkein takavarikoi hänen työpuhelimensa tuolla ensimmäisellä vastaanotolla.

”Jos me pystyisimme muuttamaan sitä, että kova jätkä olisikin se, joka avaa suunsa kun on liikaa seiniä vastassa ja pyytää apua, niin luulen, että olisimme kansanakin aika paljon vahvempia.” Ida Erämaa

Pelot osoittautuivat Lepauksen mukaan turhiksi. Asia otettiin vastaan ymmärtäväisesti ja lämpimästi sekä lääkärissä että Lepauksen työyhteisössä.

– Sieltä ei tullut mitään muuta kuin positiivista tukea, sekä yksikön johdolta että sitten omalta ryhmältä ja kaikilta meidän ukoilta. Ei varmaan paremmin voisi tuollainen tilanne mennä, kun kaikki kundit, joita katsot ylöspäin, eivät ajattelekaan, että luovutit, vaan ovatkin aidosti huolissaan ja tarjoavat tukeaan.

Lepauksen mukaan työyhteisön tuella oli keskeinen merkitys siinä, että hän pystyi jäämään olosuhteisiin nähden hyvällä fiiliksellä sairauslomalle, ja aloittamaan kuntoutumisen.

Lepaus kertoo, että hän oli sairauslomalla lähes päivälleen puoli vuotta. Aluksi hän opetteli ”vain olemaan”, joka oli hänelle aivan uutta.

– Siinä oli jo pelkästään hirveä šokkitila, kun 25 vuotta touhunnneen ja töitä paiskoneen kundin pitikin pysyä aloillaan, eikä saanut oikein tehdä mitään.

Sairausloman alku oli Lepaukselle masentavaa aikaa. Häntä ei kiinnostanut puhua kenellekään tai tehdä mitään. Pelkotilat vaivasivat häntä yhä, ja hänen päässään pyöri katastrofiajatuksia, kuten ”mitä jos en ikinä pääse takaisin töihin, mitä jos työkykyni ei vain riitä”.

Kahvin keittäminen oli päivän saavutus

Lepaus kuitenkin huomasi jossain vaiheessa, että hänen toimintakykynsä alkoi hiljalleen parantua, kun hän oli saanut ensin riittävästi levättyä ja nukuttua.

– Se alkoi minulla ihan siitä kahvin keitosta. Tiistaina keitin kupin kahvia, ja se riitti. Mitään muuta ei tarvinnut tehdä. Keskiviikkona keitin kupin kahvia ja ehkä petasin myös sängyn. Sekin riitti. Torstaina kävin suihkussa, Lepaus kertoo.

– Arkeni koostui yksittäisistä asioista, joista yritin rakentaa elämääni jotain rutiineja. Se voi kuulostaa tyhmältä, että arki ja rutiini olisi vain kahvin keittoa ja sängyn petaamista, mutta kun makaat pallerona kaikkien vällyjen alla, niin pelkästään se, että pääset sieltä ylös, on itsessään saavutus.

Tommy Lepaus kertoo, että hänen oli vaikeaa myöntää itselleen voivansa huonosti ja tarvitsevansa apua, koska yhteiskunnassa on edelleen tapana ajatella, että miesten kuuluu olla ”vahvoja” ja pärjätä itse. Ida Erämaa

Pikkuhiljaa Lepaus uskaltautui ulos asunnostaan esimerkiksi kävelylle. Aluksi hän jaksoi kävellä kymmenen minuuttia, seuraavana päivänä ehkä viisitoista. Lepaus kertoo, ettei toipuminen ollut suoraviivaista.

– Veit roskat, kävit siellä, kävit täällä. Pikkuhiljaa jaksoin aloittaa taas urheilemisen. Yritin tehdä kaiken maltillisesti ja lähteä hitaasti liikkeelle, en tehnyt millään painoilla mitään, vaan kävin esimerkiksi kevyellä juoksulenkillä tai muuta sellaista. Mutta jotenkin lähti taas matto jalkojen alta ja taas mentiin sinne alkupisteeseen, se oli tuollaista sahaamista.

Sitten aloitettiin taas sängyn pohjalta, ja ponnistettiin vielä vähän hitaammin takaisin ylös. Se kannatti.

Uusi elämänvaihe

Lepaus palasi töihin kevennetyllä työajalla. Töihin paluu jännitti, ja ensimmäisen viikon jälkeen Lepaus kertoo purskahtaneensa itkuun, kun hän istui autoonsa työpäivän jälkeen.

– Se ei ollut sellainen sankarijuttu, että jumalauta olen vahva, tässä ollaan taas. Se oli enemmänkin tunteenpurkaus siitä, kun tajusin, että tämä ei ole vieläkään ohi, mutta ollaan menossa oikeaan suuntaan.

Vaati aika helvetisti kanttia vetää haarniskat pois, istua siihen ja avata suu.

Lepaus kertoo, että hänen oli vaikeaa hyväksyä voivansa huonosti ja tarvitsevansa apua, koska yhteiskunnassa kytee edelleen ajatus siitä, että miehen kuuluu olla ”vahva”. Lepauksen mukaan hänelle ”toitotettiin” terveydenhuollossa, että vaikeuksista puhuminen ja avun hakeminen nimenomaan kertovat rohkeudesta ja ”kovasta äijästä”.

– Ainakin minulta se vaati aika helvetisti kanttia vetää haarniskat pois, istua siihen ja avata suu. Kummasti vain oli se erikoismieskin polvillaan sen koko jutun edessä, eikä kainostelu siinä kohtaa auta. Kaikki machoilu, esimerkiksi fyysisen kunnon korostaminen ja itsevarmuus, ovat ihan hyvästä. Kuitenkin olisi hyvä muistaa, ettei äijyys tai se kova jätkä määritykään sillä, että pidetään suu supussa.

Lepaus teki hiljattain päätöksen jättää erikoisjoukot taakseen. Kokemansa jälkeen hänestä alkoi tuntumaan yhä tärkeämmältä vaikuttaa juuri niihin asioihin, minkä takia hänen itsensä oli vaikeaa pyytää tilanteessaan apua. Lepauksen suunnitelmissa on alkaa tuottamaan sosiaalisen median sisältöjä mielenterveydestä ja hakea jossain vaiheessa opiskelemaan.

– Jos me pystyisimme muuttamaan sitä, että kova jätkä olisikin se, joka avaa suunsa kun on liikaa seiniä vastassa ja pyytää apua, luulen, että olisimme kansanakin aika paljon vahvempia.