Laura Gustafssonin uusi romaani sekoittaa myyttejä ja karua arkirealismia.
Laura Gustafsson: Lihakirja. WSOY 2025. 346 s.
Teatterintekijänä ja kirjailijana tunnetun Laura Gustafssonin (s. 1983) jos kenen kirjoitustyyliä voi luonnehtia omaleimaiseksi. Laaja tuotanto käsittää sekä romaaneja että näytelmiä.
Gustafssonin uutuusromaanin Lihakirja juoni keskittyy ihmisten välisiin suhteisiin ja valtapeliin, mutta teoksessa on myös vahva eläinoikeusnäkökulma. Kuinkas ollakaan, kun on kyse juuri Gustafssonista. Hänen ja kuvataiteilija Terike Haapojan Toisten historia -hanke tutki 2010-luvulla historiaa eläinten näkökulmasta ja palkittiin Mediataiteen valtionpalkinnolla 2016.
Lihakirjassa kaksi henkilöä, mies ja nainen, heräävät ristiriitaiseen muodonmuutostodellisuuteen kafkamaisessa hotellihuoneessa. Nainen kokee itselleen tehdyn väkivaltaa. Lukijalle jää ratkaistavaksi, mitä onkaan oikeasti tapahtunut.
”Sinun tehtäväsi on selvittää, mihin rakosiin väkivalta on kätketty, mihin läpiin se on tungettu ja kuinka syvälle. Kaivamme sen sieltä pihdeillä ja kaapimilla. Tai sinä kaivat, koska olet kädellinen. Minä olen rusakko.”
Gustafssonin kertoja on Jänis, joka on lainattu suoraan Lewis Carrollin Ihmemaasta. Tuolle luonnonoikulle lihansyöminen on luonnotonta ja voikukan lehtien syöminen taas luonnollista. Millainen ”kaninkolo” odottaakaan Lihakirjassa tarkempaa lähestymistä: onnelan vastine vai dantelainen Inferno, johon laskeutuva saa kaiken toivon heittää?
Romaanin filosofinen tykitys ei ole helppoa luettavaa. Kertoja suojelee naista mutta sivaltaa miestä: tämähän jää yksin, koska ei näe vierellään olevaa naista tai kohtelee tätä väärin. Häpäisty nainen taas näyttää miehestä eläimelliseltä, mikä on täydellinen näköharha.
Jäniskertoja ei kumartele sovinnaisuuksille. Kursailematon kerronta lyö silmille kuin ruoska. Gustafssonin henkilöt ovat alastomia myös puheissaan, joissa alatyyli on enemmän kuin satunnaista.
Laura Gustafsson ponnahti kirjailijana näyttävästi esille jo naiseutta ja väkivaltaa käsittelevällä hurjalla esikoisromaanillaan Huorasatu (2011), joka pokkasi Finlandia-ehdokkuuden. Samaan ylsi myös kirjailijan edellinen romaani Mikään ei todella katoa (2023). Teoksen voimakkaat sanomat eläinten asemasta eivät jääneet vaille vastakaikua.
Paitsi eläinaiheita, Gustafsson on käsitellyt seitsemässä romaanissaan toistuvasti myös yhteiskunnallisia valtarakenteita, toiseuden näkökulmia ja ihmisen suhdetta luontoon. Tietoyhteiskunnan faktat, nykyihmisen mielikuvat ja vanhat myytit kulkevat usein rinnakkain tai sekoittuneina.
Tätäkin Gustafssonin teosta on hyvin vaikea luokitella johonkin tiettyyn lajityyppiin. Hän kirjoittaa välillä vakavia, välillä hauskoja juttuja. Elämä ja kuolema ovat koko ajan läsnä persoonallisen kerronnan höysteinä.