Jokasyksyinen metsästäjäraivo kertoo yhteiskunnasta, joka piilotti osallisuutensa eläinten massamurhaan, Juntti pohtii.
Avaa kuvien katselu
Pekka Junttikirjailija
Jahtikausi alkoi perinteisesti: Sain jokusen kyyhkyn ja eläinsuojelijoilta täyslaidallisen.
Eläinfilosofi Elisa Aaltola kirjoitti Facebookiin pesivien kyyhkyjen tappamisesta ja jakoi traagisen sorsajahtimuiston. Birdlife Suomi ja tietokirjailija Kaarina Davis tarttuivat Aaltolan tapaan kyyhkyjahdin liian varhaiseen ajankohtaan, aivan pitävin perusteluin. Etenkin etelässä pesinnät voivat olla vielä kesken.
Aaltolan seuraajat olivat joko raivoissaan metsästäjille tai eivät voineet käsittää, miten joku voi harrastaa tappamista. Kommenteissa metsästäjät ovat huvitappajia, julmia ja epäempaattisia. Aaltola itse paalutti Iltalehdessä, että ”metsästys on älykkäiden, tuntevien ja kognitiivisesti todella kyvykkäiden olentojen tappamista ja siitä nauttimista.”
Pyynti tarkoittaa muutakin, mutta tappaminen on täsmällinen sana kuvaamaan itse aktia.
Tietokirjailija-luontokuvaaja Antti Haataja julkaisi monta kriittistä postausta metsästyksestä. Myös hän käyttää metsästyksestä sanaa tappaminen.
Pyynti tarkoittaa muutakin, mutta tappaminen on aivan täsmällinen sana kuvaamaan itse aktia.
Yksi Aaltolan postauksen kommentoijista sanoi, ettei voi käsittää metsästystä, koska itse hän ei tappaisi kärpästäkään. Itselleen ei voi rajummin valehdella.
Ei kukaan pääse karkuun tappamista, ei edes Elisa Aaltola ja muut mainitut elämänsuojelijat, joiden työtä sinänsä arvostan. Maailmassa on aivan liian vähän ihmisiä, jotka puolustavat elämää.
Elämäntapamme perustuu tuhontaan. Siksi äärimmäisinkään nahkakengästä kieltäytyjä ei pääse vastuustaan.
Tuttu metsästyksen puolustusvirke kuuluu, että on parempi syödä vapaudessa elänyttä riistaa kuin tehotuotettua broileria. Argumentti pätee lihansyönnin kategoriassa, mutta ei tappaminen pääty broileriin ja possuun. Koko elämäntapamme perustuu järjestelmälliseen tuhontaan. Sen takia äärimmäisinkään nahkakengästä kieltäytyjä ei pääse vastuustaan.
Tapasin taannoisella Italian matkalla Alessandron, jonka luomuviljelmiä villisiat kiusasivat. En tiedä, mitä Alessandro tekee sioille, mutta yleensä satoa suojellaan tappamalla tuhoeläimet ja -hyönteiset.
Nykyisen elämäntapamme mahdollistava viljapelto on monimuotoisuuden kannalta suuri tappotanner. Elämästä rikas metsä on tyrmätty yksilajiseksi autiomaaksi ja sellaisena se pidetään, tarvittaessa asein.
Vuosituhannen alussa liikenne tappoi jopa seitsemän miljoonaa eläintä vuodessa, eikä liikenne valikoi uhrejaan suojelustatuksen mukaan. Mikä pahempaa – tiet, raiteet, voimalinjat ja muu rakentaminen pirstoo metsät monille lajeille elinkelvottomiksi.
Metsätalous hävittää jopa sata tuhatta linnunpesää kesässä. Vielä suurempi ongelma on elinympäristöjen hävittäminen, ja pirstoutuminen.
Kaivokset pilaavat vedet.
Energiateollisuus on omakätisesti tappanut virtavesiluonnon, tuulivoimalat irrottavat uhanalaisilta kotkilta päät.
Tappaminen on niin etäännytettyä, etteivät joukkomurhan tilanneet edes tiedä mitä ovat tilanneet.
Talouskasvua janoava yhteiskuntamme, kulutusnälkämme ja fossiilisen energian supervoima ovat luoneet tappokoneen vailla vertaa. Jokainen meistä istuu tämän masiinan pehmeillä penkeillä ja nauttii antimista.
Metsästäjät ovat aiheuttaneet sukupuuttoja läpi historian, mutta nykyisen järjestelmämme tuhotahti on aivan toisissa sfääreissä. Se on piilottanut tappamisen niin tarkasti, että sitä ei tarvitse miettiä lainkaan. Tappaminen on niin etäännytettyä, etteivät joukkomurhan tilanneet edes tiedä mitä ovat tilanneet.
Elämäni täällä pohjoisessa perustuu aivan erityisellä tavalla tappamiseen. Kuten aktivistilegenda Salla Tuomivaara toteaa Hesarissa, metsästäjä-keräilijäkulttuuri on Suomessa vielä harvinaisen lähellä. Pohjoisessa tämä elämäntapa ei ehtinyt koskaan katketa. Tämä osa elämääni on suoraa jatkumoa ihmiskunnan alkuhämärästä.
Tuomivaara toteaa haastattelussaan osuvasti, että ihminen on eläin. Väitän, että muunlajisten pyytäminen ravinnoksi on oman eläimellisyytemme ytimessä.
Minulle metsästys vertautuu keräilyyn ja kalastukseen, joka sekin on silkkaa kognitiivisten olentojen tappamista.
Pyynnit ovat kesän tuoton korjuuta. Tavoitteena on, että riistaa riittää tulevaisuudessakin. Tänä vuonna kanalintuja on vähän. Niitä säästän. Hirviä ja kyyhkyjä piisaa, keskityn niihin.
Luulen ymmärtäväni, mistä metsästäjäraivo nousee. Luonnon nykytila aiheuttaa tuskaa, ja se oksennetaan metsästäjän, julkitappajan, maastotakin rinnukselle.
Kysyn silti: Kun sanot vihaavasi metsästäjiä, vihaatkohan kuitenkin tappajaa itsessäsi?
Pekka Juntti
Kirjoittaja on kirjailija, toimittaja ja pyytäjä, joka etsii kestävämpää elämäntapaa.