Syksyn tullen monet etsiytyvät metsään sienien, marjojen ja rauhan perässä – ja hyvä niin. Marjastus ja sienestys ovat kansallisaarteitamme, tapoja olla yhteydessä luontoon, kehoon ja mieleen.
Yhä useammin näkee kuitenkin myös tämän: ihminen syvällä metsässä kuulokkeet korvilla, eristäytyneenä omaan digitaaliseen äänimaailmaansa. Ajatuksena on ehkä yhdistää hyödyllinen keräily ja viihdyttävä musiikki tai podcastit, mutta todellisuudessa kyse voi olla vaarallisesta valinnasta.
Saimme tästä muistutuksen Hausjärven Mommilassa vaimoni kokemuksen kautta. Hän oli yksin kotimetsässä poimimassa kantarelleja. Yhtäkkiä läheisestä pusikosta kuului karjuntaa ja murahduksia. Nämä saivat hänet vaistomaisesti palaamaan talolle sydän pamppaillen.
Internetin ääninäytteitä vertailemalla kävi ilmi, ettei kyse kuitenkaan ollut karhusta, vaan uroshirvestä. Vaimoni oli kuullut hirven varoitusääniä, joilla hirvi ilmaisee ärtymystään ja vaaraa.
Jos suljemme luonnon äänet pois, emme enää ole osa luontoa vaan irrallisia hahmoja, jotka liikkuvat metsissä kuin puolisokeina, kuuroina jättiläisille, joiden reviirillä kuljemme.
Hirvi on tyypillisesti leppoisa, mutta vääränlaisessa tilanteessa ei kuitenkaan mikään vaaraton eläin. Se voi painaa yli 600 kiloa, ja uros, varsinkin kiima-aikaan, on arvaamaton. Jos se karjuu, se viestii: olet liian lähellä, väisty. Jos viestiä ei kuule, tai ei ota sitä vakavasti, voi pahimmillaan päätyä metsän jättiläisen sarvikoristeeksi.
Kokemus sai meidät miettimään keräilijöitä, joita olemme nähneet luonnossa kuulokkeet korvilla.
Jos suljemme luonnon äänet pois, emme enää ole osa luontoa vaan irrallisia hahmoja, jotka liikkuvat metsissä kuin puolisokeina, kuuroina jättiläisille, joiden reviirillä kuljemme.
Unohdammeko toisinaan myös, miksi alun perin metsään lähdimme?
Sienestys ja marjastus eivät ole vain hyödyllisten ravintoresurssien keräämistä – ne ovat psykologisesti eheyttävää. Luontoon juurtuminen tapahtuu aistien kautta. Metsän äänet, tuulen suhina, askelten rytmin tiedostaminen sammalikossa – ne palauttavat meitä hektisestä ja sirpaleisesta arjesta rauhaan, hiljaisuuteen ja olemisen yksinkertaisuuteen. Jos eristämme itsemme digitaalisella viihteellä, jää valtaosa tästä mielenmaisemasta kokematta.
Digitaalinen viihde on osa nykyaikaa, mutta sen paikka ei ole kaikkialla. Aina ei tarvitse kuunnella podcastia tai musiikkia. Metsässä voi—ja pitäisi—kuunnella metsää. Pysähtyä. Antautua luonnon omalle rytmille. Hiljaisuudelle, joka on täynnä merkityksiä, kun sille vain antaa tilaa. Luonto puhuu meille, jos vain olemme valmiita kuulemaan.
Kirjoittaja Eerik Soares Ruokosuo hausjärveläinen on A-klinikkasäätiöllä työskentelevä yhteiskuntatieteiden kaksoistohtori, joka tutkii muun muassa digitaaliseen viihteeseen muodostuneita riippuvuuksia.