Ryhmäteatterin katsomossa vallitsi hetken aikaa hiljainen hämmennys. Valeäidit-näytelmää oli ehtinyt kulua viisi minuuttia, kun näyttelijä Eeva Soivio pyörtyi lavalle kesken oman monologinsa ja jäi makaamaan näyttämölle niille sijoilleen.
Loppujen lopuksi hänestä ei jää jäljelle yhtään mitään, Eeva ehti lausua ennen tuupertumistaan.
Kuuluiko tämä esitykseen, yleisössä ihmeteltiin. Osa käsitti tilanteen niin, sillä katsomosta kuului naurahduksia.
Sen piti olla ihan tavallinen torstai helmikuussa 2023, mutta siitä tulikin päivä, jolloin Eeva Soivion sydän pysähtyi näyttämöllä.
Monta onnenkantamoista
Väsymystä oli ollut jo pitkään, mutta sitä Eeva ei kummastellut sitä. Perheen kuopus oli vasta 3-vuotias ja Eeva Soivio jo 47. Sinä aamuna Eeva oli kuitenkin erityisen väsynyt. Lattia keinui jalkojen alla, pyörrytti.
Hän epäili, että oli saanut koronatartunnan, mutta testi oli negatiivinen. Hän torkkui pitkin päivää, esitys olisi vasta illalla.
Näyttämöllä Eeva käytännössä kuoli kesken esityksen. Se, että Eeva on nyt kertomassa tapahtuneesta ilman vaurioita, kuulostaa ihmeeltä.
Kollegat Ryhmäteatterissa olivat edellisenä päivänä osallistuneet ensiapukurssille. He ymmärsivät Eevan pinnallisesta, katkonaisesta hengityksestä ja kadonneesta pulssista, ettei sydän toiminut.
Näyttelijäkollegat hälyttivät apua 112-sovelluksella. Santtu Karvonen oli vain kaksi tuntia ennen esitystä käynyt tutkimassa, missä lähin defibrillaattori sijaitsi. Sillä aikaa, kun katsomosta kuulutetut elvytystaitoiset painelivat Eevan rintakehää, Karvonen juoksi hakemaan sydäniskurin viereiseltä Kallion Urheilutalolta.
Onnenkantamoinen oli sekin, että sydän pysähtyi satapäisen yleisön edessä. Monologinsa jälkeen Eevan oli tarkoitus piiloutua verhoihin, eikä häntä olisi löydetty sieltä minuuttikausiin.
Kohtalokkaat minuutit käytettiin oikein. Defibrillaattorin ensimmäinen isku käynnisti sydämen, joka ehti olla pysähdyksissä lopulta neljä minuuttia. Sattumaako?
”Ei ole tapaistani uskoa yliluonnollisiin asioihin, mutta kyllä minä pieneen ihmeeseen haluan uskoa.”
Kuolema seuraa
Viisi kuukautta sydämenpysähdyksen jälkeen kuollut sinitiainen tippui taivaalta Eevan päähän. Mitä ihmettä?
”Mietin, tuliko viesti liian myöhään vai joutuuko joku toinen kohta lähtemään. Alkoi tuntua, että kuolema seuraa minua.”
Eeva Soivio kasvoi kolmilapsisen perheen kuopuksena. Isä asui Ruotsissa, sairaanhoitajaäiti pyöritti arkea Seinäjoella.
Kun Eeva oli 13-vuotias, hänen 17-vuotias isoveljensä Juha lähti Vaasa–Uumaja-risteilylle eikä koskaan palannut takaisin. Seuraavana aamuna ulko-oven takana seisoi veljen sijaan tämän kaksi kaveria Juhan keltainen reppu käsissään.
Oli kesä 1989 eikä kukaan tiennyt – eikä tiedä vieläkään – mitä Juhalle tapahtui.
”Poliisipöytäkirjoista kävi ilmi, että katoamista oli edeltänyt humaltumista ja synkkiä keskusteluja kavereiden kanssa. Juha ei kuitenkaan koskaan vaikuttanut siltä, että halusi lähteä täältä. Luultavasti se oli hyvin humalaisen nuorenmiehen päähänpisto.”
Hiljaisuuden verho
Veljen katoamisen aikaan Eevan vanhin veli, parikymppinen Mika, oli jo muuttanut pois kotoa, mutta palasi perheensä luokse ja otti kopin Eevasta. Juhan lisäksi Eeva Soivio kadotti hetkeksi myös äitinsä, kun tämä käpertyi suruunsa.
Eeva huomasi, ettei perheen suru ollut helppoa kanssakulkijoillekaan. Koulussa kukaan ei kysynyt, miten Eevan kesä oli mennyt, sillä sana oli kiirinyt. Kadulla tutut vaihtoivat tien puolta Eevan äidin nähdessään.
Kotona kävi sukulaisia tarjoamassa kainaloa ja syliä, mutta kukaan ei näyttänyt tietävän, mitä tilanteessa kuului sanoa.
”Sen sijaan, että meillä oltaisiin itketty ja surtu yhdessä, kotona vallitsi kaiken lävistävä hiljaisuus. Se oli teini-ikäiselle raskasta.”
Suru ei kuitenkaan näkynyt Eevasta päälle päin. Hymyiletkö sinä aina, häneltä kysyttiin yläasteella, vaikka Eeva kantoi suurta aukkoa rinnassaan.
Huumori ja itseironia ovat aina olleet hänelle välttämättömiä selviytymiskeinoja. Kuoren alla kuitenkin elää melankolikko, ”ekstramurheen kantaja”.
On tilanne miten riemullinen tahansa, impulsiivinen irti päästäminen on Eevalle yhä vaikeaa.
Kun Eeva kolmannella yrittämällä pääsi Teatterikorkeakouluun ja luki nimensä Kulttuuritalon seinällä olevasta listasta, hän totesi lakonisesti, että vau, mahtavaa. Samaan aikaan toiset ilakoivat pikkukalsarisillaan suihkulähteessä.
Eeva Soivio ei pelkää kuolemaa
Väliin on mahtunut kolmaskin kohtaaminen kuoleman kanssa. Kun Eeva oli 28-vuotias ja näytteli Kajaanin kaupunginteatterissa, hän löysi hyvän ystävänsä ja kollegansa elottomana tämän kotoa.
Ystävä oli yrittänyt itsemurhaa, ja Eeva tuli paikalle viime hetkellä. Kiitokseksi Eeva sai ystävältään myöhemmin hengenpelastusmitalin.
Samantyyppisen lahjan – korun – Eeva Soivio ojensi kollegalleen Santtu Karvoselle sydämenpysähdystä seuranneena kesänä Saunasaaressa.
”Siihen nähden miten vahva elämä on, tarvitaan vain yksi napsaus, ja elämä on ohi. On oikeastaan kiinnostavaa, miten kaikki on sattumasta kiinni. Joskus asiat menevät täydellisesti kohdilleen, joskus eivät.”
Eeva ajattelee kuolemaa usein. Jos jotain hyvää, hän on onnellinen, että nyt neljän minuutin kokemuksella hän tietää, ettei kuolemaan ja tuonpuoleiseen liity mitään pelottavaa.
”Se oli rauhallinen, lämmin ja pehmeä paikka.”
Ihmiset ovat kyselleet kiinnostuneina, mitä rajan toisella puolella on vastassa, mutta Eeva ei osaa kuvailla tämän tarkemmin.
”Ei näkynyt valoa enkä kylttiä, että näyttelijät tuohon suuntaan. Ei ollut oikeastaan mitään. Yhtäkkiä vain tuli mieletön hyvänolon tunne. Tuntui helpottavalta väsymyksen jälkeen.”
Heti sairaalaan päästyään Eeva kykeni jo puhumaan.
Tuskin Ryhmäteatteri näitä pissaisia housuja kaipaa, mutta korkkarit on syytä palauttaa, hän sanoi hoitajille.
Sitten kardiologi kertoi, että Eevalle oli tapahtunut äkkikuolema, sudden death.
”Se kaikki tuntui epätodelliselta, aivan kuin olisin sukeltanut sisään elokuvaan.”
Kohtauksen jälkeen Eeva Soivio toipui sairaalassa viikon. Hänen sydämestään löytyi piilevä vika, joka voi aiheuttaa vakavia rytmihäiriöitä.
Eeva Soivio rakastui lapsuuden tuttuun
Eevan rinnasta löytyy nyt hopeanvärinen simpukka, sydämentahdistin, jolle hän on antanut nimen Dolores. Jos jotain vastaavaa tapahtuisi, Dolores auttaisi käynnistämään sydämen uudelleen.
”Entinen puolisoni kehotti antamaan laitteelle jonkun kauniin nimen, jotta siihen olisi helpompi suhtautua.”
Jalostaako kuoleman kokemus ihmistä?
”Toivon niin. Ärsyynnyn kiireessä kuten ennenkin, mutta osaan nyt myös seisahtua ja kysyä itseltäni, mihin on oikeasti kiire.”
Eeva pohtii, että kokemus on myös herättänyt huomaamaan, miten paljon hän miellyttää ja suorittaa arjessaan. Hän vertaa itseään tyypilliseen suomalaismummoon, joka kattaa muille ruoan, mutta ei itse istu pöytään.
Ei minun takiani tarvitse hössöttää, minähän vain pyörryin! Eeva Soivio mietti häpeissään silloinkin, kun tuli tajuihinsa näyttämöllä.
Eeva on sanallistanut kokemuksiaan kirjoittamalla. Syyskuussa ilmestyneessä Kertalleen kuollut -teoksessa hän käy läpi lavakuolemaansa. Veljensä katoamista hän käsitteli näyttämölle kirjoittamassaan Mustarastas-monologissa. Näytöksen jälkeen moni halusi tulla jakamaan Eevalle oman tarinansa.
”Surun jakamisen kautta ihminen sukeltaa omiin suruihinsa. Se on taiteen tärkein ja hienoin tehtävä. Ihmiset löytävät toistensa tarinoista samoja pintoja.”
Toisinaan Eeva juttelee 17-vuotiaana kuolleen veljensä kanssa. Kun ensi-ilta jännittää, hän saattaa pyytää Juhalta apua. Se rauhoittaa.
Jotain johdatusta kai rakkaudessakin on ollut, Eeva pohtii.
Eevan avopuoliso Ilkka on tuttu poika päiväkodista ja ala-asteelta. He tapasivat vuosien jälkeen Provinssirockissa kesällä 2016. Vähän sen jälkeen he törmäsivät sattumalta uudestaan. Nyt parin yhteinen lapsi on 6-vuotias. Lisäksi perheeseen kuuluu Eevan 15-vuotias esikoinen.
Ensi vuoden alussa Eeva ja Ilkka täyttävät molemmat 50 vuotta, ja toiveissa on yhteiset 100-vuotisjuhlat. Isojen elämäntapahtumien rinnalla rajapyykin ylittäminen ei tunnu Eevasta miltään.
”Kun tässä nyt on ollut kaikenlaista. Mutta elämää pitää juhlia. Olen kiitollinen, että olen yhä täällä.”