Ihminen on siitä jännä osa luonnon kiertokulkua, että sitä väistämättä kaipaa jotain merkitystä elämäänsä.
Maa oli yhtäkkiä täynnä keltaisia lehtiä. Aivan kuin luonto olisi tajunnut kalenterin kääntyneen syyskuun toiselle viikolle ja havahtunut toimittamaan vuodenaikaan sopivan ulkolavasteen, jonka aavistuksen sumuisessa ilmanalassa sain käyskennellä koirien kanssa aamulenkillä.
Keikkailevan muusikon maanantai on tyhjää täynnä. Ei ole kiire minnekään. Toista se on monilla, jotka pitävät yhteiskuntaa pystyssä. Keskustassa vaeltavien hahmojen sykintää seuratessa sitä väkisinkin pohtii, mihin nämä kaikki ihmiset ovat matkalla.
Vuosituhannen vaihteessa soittaessani Circle-yhtyeessä olimme Yhdysvalloissa kolmen viikon kiertueella. Los Angelesissa ajellessamme ei voinut välttyä ihmettelemästä sitä autojen tolkutonta määrää. Kaistoja valtatiessä oli varmaan viisi tai kuusi. Suuntaansa. Autojen jatkuva virta sieltä tuonne ja tuolta tänne mykisti. Mistä nämä kaikki tulevat ja minne he ovat menossa?
Ihminen on siitä jännä osa luonnon kiertokulkua, että sitä väistämättä kaipaa jotain merkitystä elämäänsä. Onko se sitten tämä siunattu tietoisuus (saattaa sisältää ironiaa) vai mikä, joka saa aikaiseksi kaihomielen, jos uusi päivä kolisee tyhjyyttään.
Maailmassa on aivan käsittämätön määrä ihmisiä. Jokaisella on oma tarinansa kerrottavana. Kahdeksan miljardin raja on jo ylitetty, Intia meni Kiinan ohi väkirikkaimpana maana. Kummassakin valtiossa on noin 1,4 miljardia ihmistä. Jokaisen elämästä voisi tehdä Netflix-sarjan. Kaikkien elämä on valtavan mielenkiintoista vuorovaikutuksessa muiden kanssa.
Tällä teleskooppiputkella maapalloa tarkastellessa oma taaperrus keltaisten lehtikasojen lomassa kahden eri suuntiin nykivän lemmikin kanssa tuntuu perin pieneltä ja mitättömältä. Silti istahdan lenkin jälkeen levollisesti sohvalle ja koen suurta kiitollisuutta siitä, että saan olla osa tätä kokonaisuutta. Merkityksellisyys syntyy jo tästä hetkestä.
Tänä syksynä taitaa olla viides vuoteni kolumnistina. Paljon on tullut omaa ajattelua avattua kuukausittain. Ymmärrys siitä, että enhän minä tässä juuri nyt ole tekemättä mitään, vaan minähän teen töitä kirjoittaessani! Vaikkei se siltä tunnu, niin se vain on.
Kappaleessa Juokse sinä humma on säe ”Voi, kuinka pieninä palasina on mun leipäni maailmalla”. Itse tykkään tästä juuri näin. Toivottavasti sinä, lukijani, löydät tänään merkityksellisyyttä päivääsi aivan mistä vain.