Kirja
Édouard Louis: Monique pakenee
Tammi 2025. 99 s.
Omaelämäkerrallisista romaaneistaan tunnetuksi tullut Édouard Louis kirjoittaa tällä kertaa äitinsä uudesta muodonmuutoksesta, toisesta paosta.
Kirja on jatkoa Naisen elämä ja muodonmuutokset -teokselle, joka kertoi Louis’n äidin, Moniquen, ensimmäisestä paosta väkivaltaisen aviomiehensä luota. Tällä kertaa Monique pakenee talonmiestä, jonka perässä muutti Pariisiin ja joka kohteli myös häntä kaltoin.
Monique pakenee on – toisin kuin Louis’n kirjat yleensä – lämmin ja sympaattinen. Louis muodostaa äitiinsä vahvemman siteen auttaessaan tätä paossa ja järjestellessään tälle uutta elämää. Äiti oli ollut ilkeä, koska hänen aviomiehensä läpitunkeva inhottavuus oli tarttunut häneen. Nyt hän syttyy uuteen kukoistukseen ja voi nauttia elämästä, ensimmäistä kertaa yksin.
Louis kirjoittaa maanläheisesti. Kirjan jännitteet ovat siinä, kuinka äiti mahtaa saada aikansa kulumaan paossa Louis’n asunnossa tämän ollessa kirjailijaresidenssissä Ateenassa, miten hän opettelee käyttämään tietokonetta tai kokee lentämisen ensimmäistä kertaa elämässään.
Vaikka Louis on käsitellyt köyhyyden ja väkivallan kaltaisia aiheita, hän ei koskaan ole ollut varsinaisesti kovin akateeminen tai vaikeaselkoinen, ja uskoisin että tähän hänen suosionsakin perustuu. Vaikka hän puhuu esimerkiksi George Simmelistä ja Virginia Woolfista, hän pysyy koko ajan suoraviivaisena ja helppotajuisena.
Monique pakenee tuntuu melkein liiankin kansantajuiselta. Yksityinen nousee kyllä yleiseksi, mutta kovin syvälle ilmiöihin ei mennä. Se tuntuu melkein kuin kirjeeltä äidille, tai luonnokselta, josta ei ikinä ollut tarkoituskaan tulla täysin valmista kirjaa.
Louis’n tyyli on kovin pelkistetty, kieli ei ole järin rikasta eikä sivupoluille juuri eksytä; kerrotaan vain välttämätön ja ehdottoman olennainen.
Joitakin tökeryyksiäkin mahtuu sekaan. En ole varma, onko kyse suomennoksesta vai alkuperäisestä käsikirjoituksesta, mutta sama sana toistuu usein kaksi kertaa peräkkäin lyhyen ajan sisään.
Kummalliselta tuntuu myöskin, että Louis ei käytä ”tämä”-sanaa viittaamaan viimeksi mainittuun, vaan kirjoittaa esimerkiksi ”hän, eli äitini”.
Hyvin miellyttävää on kuitenkin Louis’n aito ja syvä välittäminen äitiään kohtaan. Louis kirjoittaa: ”Tiedän vain, että minun oli pakko auttaa äitiä kaikin tavoin ja että tuo pakko ajoi minut itkun partaalle.”
Monique oli loukkaantunut jättimenestykseksi nousseesta Louis’n esikoiskirjasta Ei enää Eddy, koska piti sitä epärehellisenä ja loukkaavana, mutta nyt, vuosia myöhemmin, äiti ja poika ovat selvästi rauhan ja lopullisen sovun tilassa.
Monique pakenee on viehättävä pieni teos, jossa on vilpitöntä rakkautta ja auttamisenhalua ja jonka loppu varsinkin on perin sydäntä lämmittävä, mutta siltikään se ei ehkä tunnu enemmältä kuin viehättävältä pieneltä teokselta, vaikka tärkeää aihetta käsitteleekin.