Kirjat

Aku-Tuomas Mattila

Bogart Co. – Ainoa. Yksinäinen.

Sammakko 2024. 520 s.

Musiikkitietokirjan kohteen ei tarvitse kiinnostaa, jos teksti muuten toimii. Taannoisten Tommi Läntis- tai Meiju Suvas -kirjojen äärellä voi viettää mainioita hetkiä, vaikkeivät artistit levylautasella viihtyisikään.

Bogart Co. -kirja kuuluu samaan kategoriaan. Olin itse epäilemättä niitä Soundia lukevia 80-luvun vakavia musanharrastajanuoria, jotka tuhahtelivat nokkaansa avoimen kaupalliselle turkulaisyhtyeelle.

Lopulta suurin aita oli yhden miehen pään sisäinen.

Aku-Tuomas Mattila on Turun ja kaupungin lähitienoiden rockhistorian harrastaja, joka Sig-yhtyeen jälkeen otti kirjansa aiheeksi Bogart Companyn.

Hankalasti nimetty Bogart Co. – Ainoa. Yksinäinen. on tarina yhtyeestä, joka oli monessa suhteessa altavastaaja, mutta määrätietoisella työllä nousi hetkeksi Suomen ykkösliigaan ja pääsi kolkuttelemaan portteja Suomen ulkopuolellakin.

Helsingin ja Tampereen rockhegemoniat versus Turku, vakavasti otettava populaarimusiikki versus pinnallinen disko, 80-luvun idänkauppa-Suomi versus kaupallista musiikkia ymmärtävä muu maailma. Tämänkaltaisia aitoja Bogart Co. joutui ylittelemään.

Lopulta suurin aita oli yhden miehen pään sisäinen. Solisti Ressu Redford, suomeksi Esa Mäkelä, ei halunnut laulaa äidinkielellään. Kun hän tähän Bogartin jälkeen soolourallaan suostui, oli edessä nousu maan ykkösartistien joukkoon.




Aku-Tuomas Mattila kirjoitti Bogart Co. -kirjan. Aleks Talve

Aku-Tuomas Mattila kertoo yhtyeen jäsenten taustat ja matkan siihen, kuinka jenkkihenkisen rockin kautta siirryttiin tekemään diskohenkisempää musiikkia. Ainakin kaksi lajityypin suomalaista klassikkoa syntyi, yhtyeen isoimmat ja muistetuimmat kappaleet All The Best Girls ja Princess.

Avainhahmoja oli kitaristi Veijo ”Vekke” Mäki, bogartiksi Vinnie Lane, jonka työpaikalla Turun Studio 55:ssa yhtyeen sointia päästiin viilaamaan poikkeuksellisen hartaasti. Ressu Redfordilta löytyi kaupallista näkemystä, jolla yhtyettä alettiin pyörittää kasvuyrityksen tyyliin.

Luonteikas rumpali, yhtyeen nestori Johnny Gustafsson, joka ei tarvinnut taiteilijanimeä, nousee tekstistä esiin yhtyeen syväturkulaisena hahmona, joka oli vaikuttanut jo 70-luvun progebändi Kaamoksessa. Sympaattisen musiikkiduunarin kuvan itsestään antavat kosketinsoittaja Kai Stenman (Guy Stoneman) ja basisti Sami Piiparinen (Sam Eagle).

Studiomatkat Ruotsiin ja Lontooseen ovat varsin mielenkiintoista ajankuvaa, jos musiikin tuotantopuoli kiinnostaa. Niin myös keikkamuistot Neuvostoliitosta, Ukrainaan, Valko-Venäjälle ja Moldovaan ulottuneelta kiertueelta.




Sammakko

Yhtyeen jäsenten haastattelusitaatit toimivat kirjassa tarinan kuljettajana ja ristivalottavat erilaisia intressiristiriitoja, joita luovan työn yksiköihin aina väistämättä liittyy. Manageri- ja faninäkökulmaakaan Mattila ei unohda.

Mattilan kirjoitustyyli on pedantti ja ensyklopedinen. Sivulauseiden sivuraiteilla eksytään jatkuvasti trivian äärelle.

Ratkaisulla on puolensa, mutta viisisataasivuisen tiiliskiven äärellä voi muistella myös muutaman vuoden takaista musiikkikirjojen valtavirtaa, jolloin parilla-kolmellasadalla sivullakin saatiin keskeiset asiat kerrottua.