Sisarukset Freja (Bodil Jørgensen) ja Manfred/John (Mads Mikkelsen) odottavat veljeään vankilasta mustassa rikoskomediassa. John on ostanut pari sämpylää.
Kuva: Rolf Konow
The Last Viking (Den sidste viking)
Käsikirjoitus ja ohjaus Anders Thomas Jensen. Tanska, Ruotsi 2025. Päärooleissa Mads Mikkelsen, Nikolaj Lie Kaas, Bodil Jørgensen, Lars Ranthe, Sofie Gråbøl. K 16. 116 minuuttia.
Anders Thomas Jensen on tanskalaisen elokuvan kärkihahmoja etenkin käsikirjoittajana. Hänen elokuvissaan on tummia sävyjä usein humoristisemmin paketoituna kuin maan muilla suurilla nimillä.
Viimeinen viikinki on vähän kuin kasaridraama Sademies, tai erinäiset Jensenin aiemmat teokset, kuten hänen kirjoittamansa dogmaelokuva Mifune. Vastahakoinen ja moraalisesti arveluttava päähenkilö joutuu pitämään huolta veljestään, joka elää omanlaisessaan todellisuudessa.
Kun väkivaltainen ryöstäjä Anker (Nikolaj Lie Kaas) jää nalkkiin, hän luottaa saaliin kiltin Manfredin (Mads Mikkelsen) kätkettäväksi.
Pitkän linnareissun jälkeen rahat olisi kiva saada käyttöön. Mutta vuosien aikana paljon on muuttunut. Manfredkin on nyt John, tarkemmin sanoen John Lennon.
Veljekset pakenevat lempeä-äänistä torpedoa (Nicolas Bro) lapsuuskotiinsa. Nykyään paikassa pyörittää nuhjuista majataloa kitkerä pariskunta, josta olisi voinut tulla jotakin (Sofie Gråbøl, Søren Malling).
Mukaan tarttuu psykiatri (Lars Brygmann), jolla on Ikea-fiksaatio ja erikoiset kuntoutusmetodit. Sekä loput Beatlesista.
Epäkorrektin rajoilla tanssahdellaan uskaliaasti, mutta katsoja saa paheksua ennemmin omaa huumorintajuaan kuin käsikirjoitusta.
Paperilla Jensenin käsikirjoitus kuulostaa mahdottomalta. Eikö ole vanhentunut temppu herutella tunteita traumojen ja fantasian sekoituksella? Saati tehdä komediaa sairaista, jotka kuvittelevat olevansa ties mitä napoleoneja.
Kertomuksen vakavammat ainekset eivät tunnu sen tuoreemmilta. Kovis heltyy, normaalit saavat kyseenalaista normaaliutensa ja takaumien alkoholisti-isä (Lars Ranthe) pyörittää mitä tyypillisintä perhehelvettiä.
Vastoin kaikkia odotuksia Jensen luottonäyttelijöineen saa reseptin toimimaan. Epäkorrektin rajoilla tanssahdellaan uskaliaasti, mutta katsoja saa paheksua ennemmin omaa huumorintajuaan kuin käsikirjoitusta.
Johnin impulsiiviselle itsetuhoisuudelle on vaikea olla pyrskähtelemättä. Mikkelsenin herkkä ja tarkka suoritus on nautittava, kuten muidenkin näyttelijöiden. Vain Kaas lähinnä näyttää myrtsiltä ja ihmettelee, minkä hullujen joukkoon onkaan joutunut.
Kokonaisuuteen on mahdutettu vielä absurdeja yksityiskohtia, kehokauhua hipovaa roisia väkivaltaa ja jopa satuanimaatiota — loppuhuipennus on kertakaikkisen päätön.
Kaikki ainekset kuitenkin liittää yhteen pohjimmainen empatia ja koskettavuus. Ja liikuttavan hetken jälkeen saa taas pohtia, onko tälle nyt paikallaan nauraa. Ehkä on, jos siltä tuntuu.